historia – Liukkonen

Vietnamin sota käytiin täysimittaisesti myös mediassa. Kirjeenvaihtajat, valokuvaajat ja filmiryhmät toivat sodan tapahtumat maailmanlaajuisen yleisön ulottuville ilman mainittavaa viivettä.

Olen ensimmäistä suomalaista tv-sukupolvea. Niin pitkälle kuin muistan lapsuuttani, meillä oli kotona televisio. Ja niin pitkälle kuin muistan, televisiouutisissa kerrottiin ilta illan jälkeen Vietnamin sodasta.

Apinan vuoden alkaessa 31. tammikuuta 1968 reporttereilla oli Caravelle-hotellin pressikeskuksesta vain kolmen korttelin matka rynnätä sinne missä todella tapahtui. Viet Congin sissit olivat yöllä hyökänneet Yhdysvaltain Saigonin-suurlähetystöön.

Life-lehden kansikuvassa näkyy sissi, jonka sitkeä olemus haavoittuneenakin huokuu rohkeutta ja jonka ympärillä amerikkalaiset sotilaspoliisit vaikuttavat hölmistyneiltä. Minua alkoi kiehtoa hänen henkilöllisyytensä.

Kenraali William C. Westmoreland antoi kuusi tuntia kestäneen yhteenoton jälkeen lausunnon medialle, että kysymyksessä oli vain pieni välikohtaus. Samanaikaisesti käynnistynyt 70 000 taistelijan Tet-offensiivi kohdistui kaikkiin Etelä- ja Keski-Vietnamin merkittäviin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin.

Suurlähetystön hyökkäyksestä on liikkeellä paljon ristiriitaista tietoa. Todennäköisesti kaikkia yksityiskohtia ei pystytä koskaan varmentamaan, vaikka paikalla oli vähintään 50 lehtimiestä.

Suosituin tarina on sellainen, että sisseistä jäi henkiin vain yksi. Myöhemmin on kerrottu, että viidestätoista hyökkääjästä pidätettiin haavoittuneina kolme, joita amerikkalaiset kuulustelivat ja jotka sen jälkeen katosivat Etelä-Vietnamin vankileirien saaristoon. Lifen kannessa oleva mies ei ole kukaan heistä.

Sitten katseeni pysähtyy: kansikuvassa miehen vasemmasta kädestä on retusoitu pois henkilökortti, jota hän muissa samoilla hetkillä otetuissa kuvissa selvästi pitää kädessään. Oliko hän sittenkin suurlähetystön henkilökuntaa?

Ainakin kaksi lähetystön vietnamilaista työntekijää olivat Viet Congin agentteja ja osallistuivat kahakkaan. Ammuskelun päätyttyä heidät löydettiin kuolleina.

Kannen sissistä kerrotaan, että amerikkalaiset luovuttivat hänet Etelä-Vietnamin poliisille, joka ampui hänet välittömästi läheisen sairaalan takana olevalle kujalle. En tiedä, mitä uskoisin miehen kohtalosta. Auki jääviä kysymyksiä on liian paljon.

Tet 1968 aiheutti käänteen Vietnamin sodassa. Hyökkäys Yhdysvaltain suurlähetystöön oli mediasodan merkittävin yksittäinen tapahtuma. Amerikkalaisten tappio alkoi häämöttää, vaikka siitä maksettiin vielä katkera hinta.

Maailma on siten rakennettu, että mikä tahansa yksittäinen tapahtuma voi vaikuttaa suuresti maanpiirin toisessa ääressä. Tämä oli perustava kokemus, kun ryhdyin kirjoittamaan romaaniani Vihreän lohikäärmeen kylä. Yhteinen maailmamme ei muodostu lukuisista valtioista ja kansoista, kuten usein ajatellaan, vaan riippuvuuksien ja toisiinsa liittyvien tapahtumien verkostosta.

Vietnamin sodasta on kirjoitettu kymmeniä tuhansia kirjoja. Miksi palata aiheeseen vielä uudestaan?

Journalisti ja historioitsija Nick Turse sanoo, että amerikkalaisten Vietnamissa tekemien sotarikosten määrä ja järjestelmällisyys on jäänyt suurelta yleisöltä ymmärtämättä.

Vastikään (15.1.2013) ilmestyneessä teoksessaan Kill Anything That Moves Turse pyrkii antamaan kokonaiskuvan Vietnamissa tapahtuneiden sotarikosten anatomiasta. Kysymys ei ollut yksittäisten sotilaiden holtittomista teoista vaan joukko-osastoissa vallitsevista jokapäiväisistä käytännöistä ja sodankäynnin menettelytavoista, jotka tulivat läpi komentohierarkian ja jotka määriteltiin viime kädessä Pentagonissa.

Vietnamilaiset saivat vastaansa koko maailmanhistorian suurimman ja musertavimman sotavoiman. Vietnamiin pudotettujen pommien määrä vastaa yli kolminkertaisesti toisen maailmansodan kaikkia pommituksia. Kukin amerikkalainen sotilas käytti ammuksia 26-kertaisesti sen minkä isät toisessa maailmansodassa.

Tavoitteena amerikkalaisilla oli moderni, rationaalisesti toimiva sotakone. Kun varsinaisia rintamalinjoja ei ollut, sotamenestyksen mittaamiseksi kehitettiin kaatuneiden suhdeluku (kill ratio). Strateginen perusajatus sen taustalla oli, että jos vihollisen sotilaita eliminoidaan nopeammin kuin se ehtii täydentää joukkoja, jossain vaiheessa sen taistelukyky luhistuu.

Taktinen työkalu oli ”etsi ja tuhoa” -partiointi (search and destroy), jossa pienehkö osasto tiedustelee sissien sijainnin, minkä jälkeen havaittu vihollinen tuhotaan massiivisella tykistön, lentokoneiden tai helikopterien tuli-iskulla.

Amerikkalaiset epäonnistuivat lähes kaikissa sotilaallisissa tavoitteissaan. Sissit ja pohjoisvietnamilaiset joukot pitivät läpi sodan aloitteen itsellään. Amerikkalaiset toki tappoivat vihollisiaan suurin joukoin mutta siviilejä monin verroin enemmän.

Normaaliksi tavaksi muodostui kirjata siviiliuhrit kaatuneiksi vihollisiksi (body count), mikä monin paikoin johti siviilien summittaiseen ja laajamittaiseen lahtaamiseen. Search and destroy -käsite tarkoitti lopulta sitä, että tapettiin kaikki mitä kohdattiin, talonpojat ja heidän eläimensä, minkä jälkeen kylät poltettiin.

Sotakoneen tarkoitus oli säästää omia joukkoja ja käyttää säästelemättä aineellista voimaa. Amerikkalaisia kuoli sodassa 58 000 ja vietnamilaisia vähintään 3,8 miljoonaa mutta Tursen mukaan luultavasti paljon enemmän. Kymmenen prosenttia Vietnamin tuonaikaisesta väestöstä menetti henkensä – ja lisäksi olivat kaikki vammautuneet ja traumatisoituneet. Amerikkalaiset tärvelivät tarkoituksellisesti valtavia alueita pommitusten, kasvimyrkkyjen ja katerpillareiden avulla.

Nick Turse on tehnyt lukuisia haastatteluja ja käynyt läpi aiemmin julkistamatonta arkistomateriaalia, muun muassa Pentagonin oman sotarikoskomission aineistoja. Komission tehtävänä oli estää ikävien uutisten päätyminen julkisuuteen.

Vuonna 1972 kaksi Saigonin-kirjeenvaihtajaa oli koonnut vakuuttavan näytön laajamittaisesta ja tarkoituksellisesta siviilien tuhoamisesta, joka kulki nimellä operaatio Speedy Express ja jonka moottorina oli yhdeksännen divisioonan komentaja kenraali Julian Ewell. Newsweek-lehden editorit typistivät ja sensuroivat artikkelin, jottei presidentti Richard Nixon olisi joutunut ”tarpeettoman hyökkäyksen” kohteeksi.

Ennen julkistamaton on myös raportti vuodelta 1967, josta kävi ilmi, että 96 prosenttia Vietnamissa toimivista amerikkalaisista upseereista ei tuntenut riittävästi Geneven sopimusten sisältöä. Sotavankien kidutus oli heidän mielestään ok.

USA pelaa omilla säännöillään. Presidentti Barack Obama ylläpitää edelleen Guantanamon vankileiriä. Hänen lennokkisodassaan Pakistanissa 80 prosenttia uhreista on siviilejä. Hänellä on salainen terroristien ”tappolista”, jollaista hänellä ei edes Yhdysvaltain lakien mukaisesti pitäisi olla.