Kategoria: filosofia

Stupid Universe

Nykyään puhutaan paljon tieteellisestä maailmankuvasta. Se on kai aika suosittu aatesuuntaus. En täysin ymmärrä, mitä se perimmältään voisi olla, koska inhimilliset merkitykset ja arvostukset – eli maailmankuva – eivät perustu tieteelliseen tutkimukseen. Ne ovat kulttuurillisia, psykologisia, sosiaalisia jne., ja ne ovat alituisessa muutoksessa.

Äskettäin suomeksi ilmestyneessä Alan Wattsin teoksessa The Book – keitä me olemme (Basam) on kiinnostavaa katsomuksellista rajankäyntiä. Hän nimittää tieteellistä maailmankuvaa ”universumin automaattiseksi malliksi”. Wattsin näkemyksissä tällainen ajatusmalli on yhtä paljon myytti kuin mikä tahansa meidän aikamme tai muiden aikojen mytologinen käsitys.

Universumin automaattinen malli esittää, että maailmankaikkeudella ei ole tietoisuutta. Tällöin ihmisen tietoisuuden ja älyn ilmaantuminen selitetään olevan suunnaton lykky keskellä universumin rajatonta typeryyttä. Maailmankaikkeus on ikään kuin saanut huikeista huikeimman lottovoiton.

Watts kuitenkin pitää mahdottomana ajatusta, että tiedottomuudesta olisi syntynyt tietoisuus. Toisaalta hänen mielestään on väärin sanoa, että maailmankaikkeudella ei ole tietoisuutta, koska ihmisellä on tietoisuus ja hän on osa universumia.

Mytologisena mallina ”alkuräjähdys” muistuttaa hyvin paljon Lähi-idän uskontojen käsitystä maailman synnystä. Tältä kannalta katsottuna tieteellinen maailmankuva vaikuttaa kovin rajoittuneelta ja kaavamaiselta. Paljon kiehtovampi ja puhuttelevampi on hindulaisen kosmologian käsitys: alkuräjähdykset toistuvat lakkaamatta ja universumi sykkii luomisen ja tuhoutumisen sykleissä.

Luetaan hyviä kirjoja ja pohditaan syvällisiä kysymyksiä.

 

Filosofinen kertomus kissasta

Omistin sangen erikoisen kissan. Hän oli hyvin omapäinen mutta halutessaan myös avulias. Ehkä hän olisi ollut myös omistamisesta eri mieltä: kuka ja ketä.

Kissa naukaisi ja päästin sen sisään. Lähdin siinä samalla ulos tarmokkaana ja huolettomana. Kohtasin heti tutun ei-kissan, joka pyysi minua mukaansa.

”Tule. Mennään ei-kissaan, näytän sinulle ei-kissoja.”

”Hyvä on”, myönnyin, ja jatkoimme yhdessä eteenpäin.

Ei-kissassa oli hyvin paljon ei-kissoja. En oikeastaan jaksanut syventyä niihin, en oikein käsittänyt mikä hänestä niissä oli niin erityistä. Sanoin ei-kissalle, että olin saanut tarpeekseni.

”Ei se mitään”, hän sanoi. ”Ei-kissoja on niin monenlaisia, minua ei ihmetytä että väsyt niihin.”

Hän pyysi kuitenkin, että kävelisimme vielä yhdessä. Hän veisi minut ei-kissaan ja näyttäisi ei-kissoja. Kulkisimme pitkin ei-kissaa ja ihailisimme ei-kissoja. Tällaisena ei-kissana mikään ei olisi mukavampaa.

Kuljimme ja puhelimme, olin tyytyväinen, että minulla oli tällainen ei-kissa. Hyvä ei-kissa on niin tärkeä, että siitä täytyy pitää kiinni, ajattelin.

Ehdotin ei-kissalle, että menisimme minun luokseni juomaan ei-kissat. Hänelle se sopi. Häntä jo väsyttikin, ja kunnon ei-kissa tekisi hyvää.

Heti sisään astuttuamme kissa tuli luoksemme ja hieroi kylkeään ei-kissaa vasten. Kun mainitsin ei-kissan juomisesta, kissa ilmoitti heti, että hän voisi laittaa sen. Istuuduimme odottamaan.

Sanoin ei-kissalle:

”Olen viime aikoina miettinyt. Olisi ehkä käytännöllisempää, jos kykenisimme nimeämään muutakin kuin kissoja ja ei-kissoja. Luulen, että ymmärtäisimme enemmän.”

Hän naurahti ja vastasi:

”Mutta kaikkihan koostuu kissoista ja ei-kissoista. Se on niin selkeätä ja ilmeistä.”

”Oletko sitä mieltä?”

”Älä vaivaa liikaa itseäsi. Vai uskotko sinä johonkin, joka ei ole kissa tai ei-kissa? Sellainenhan on loogisesti mahdotonta.”

”Niin.”

Hän silitti kissaa, joka rupesi kehräämään. Katsoin heitä. Ei-kissa valmistui. Joimme tyytyväisinä hyvät, vahvat ei-kissat.

 

Kuka minä olen

Osallistuin kerran retriitille, jonka alussa kehotettiin esittäytymään muutoin kuin ilmoittamalla ammattinsa. Käytännössä useimmat sanoivat pelkän etunimensä, mikä oli viehättävää ja keventävää. Mutta tavallinen sosiaalinen tilanne muuttui yhtäkkiä poikkeuksellisen vaikeaksi.

Oli lähes mahdotonta sanoa itsestään mitään. Kiusallista.

Kuka minä olen? Tämä on tärkeimpiä kysymyksiä. Ja useimmat vastaukset ovat vääriä. Vanhat kreikkalaiset kirjoittivat gnothi seauton, ’tunne itsesi’. Upanišadien iso lause on tat tvam asi, ’sinä se olet’. Näitä tiivistyksiä seuranneet filosofiset traditiot ovat kulkeneet eri polkuja, mutta kokevan minän identiteetin pohdiskelu näyttää olevan keskeistä.

Minulla on hassu tapa. Kun aion lähettää sähköpostia, jakaa jotain sosiaalisessa mediassa tai jopa kirjoittaa jotain julkaistavaksi aiottua, toistelen mielessä omaa nimeäni. Olisipa noloa, jos puhuisin vahingossa ääneen ja joku kuulisi tämän litanian.

Mutta nimen hokemisella täytyy olla jokin merkitys. Se on aivan kuin mantra, joka vahvistaa identiteettiäni, mentaalista kuvaa itsestäni. Kun minulla on aikomus mennä ulkomaailmaan, omakuvan täytyy olla kyllin vahvapiirteinen.

Kokeile sitä: lausu hiljaa oma nimesi. Se herättää tunteita, se antaa sinulle vaikutelman että olet jonkin tärkeän äärellä. Ja niin sinä oletkin.

Jos tarkastelet syvällisesti ja analyyttisesti kuvaa itsestäsi – tarkasteluun voi kulua jopa vuosia – huomaat vähitellen, että valtaosa identiteetistäsi on muiden projektiota siitä, millaiseksi he kuvittelevat sinut. Sinä olet hyväksynyt nämä ominaisuudet. Vielä erikoisempaa tässä on se, että loppuosa ’sinusta’ muodostuu siitä, millaiseksi itse olet projisoinut itsesi.

Monissa itämaisissa psykologisissa menetelmissä pyritään luopumaan ulkoisista tunnuksista. Itämaisten oppien länsimaiset levittäjät nykyään kehottavat irrottautumaan egon vallasta ja löytämään todellisen minuutensa.

Mutta mistä tämä dualismi? Kuka voi sanoa, että on olemassa todellinen minä ja jokin joka on vain projektioiden välikappale. Miltä todellinen minä näyttää?

Persoonallisuus muodostuu kaikesta siitä, mitä ’olet’ ja mitä kuvittelet olevasi. Ja näitä on jokseenkin mahdotonta erottaa toisistaan.

Useimmilla ihmisillä on eri ikäkaudet ylittävä yhtenäinen minuuden kokemus. Muistamme itsemme ja mielikuvamme lapsuudessa, ja ne tuntuvat kantavan jollain tavoin samaa persoonallisuutta, joka meillä on edelleen nykyhetkessä. Vaikka kaikki fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet tuon ytimen ympärillä ovat vaihtuneet, tunnemme olevamme edelleen sama ihminen. Kummallista, että voimme pitää kiinni tällaisesta illuusiosta.

Kun joku seuraavan kerran pyytää minua esittäytymään kertomatta sukunimeä, ammattia, harrastuksia tai muita ulkoisia tekijöitä, vastaus on selvä: minä kohautan hartioitani.

 

Universumin palapeli

Päivä on ympyrä, vuosi on kehä. Niiden keskipisteessä olet sinä itse.

C.G. Jungin synkronisiteetin käsite on laajalle levinnyt ja muuttunut osaksi arkiajatteluamme, vaikka toisaalta tieteellisen maailmankuvan pohjalta se saatetaan kiistää. ”En usko synkronisiteettiin”, joku sanoo.

Tällaista puhetapaa minä kauheasti kummastelen. Miksi pitää empiirisen maailman ilmiöistä tehdä uskonkysymyksiä? Eikö riittäisi todeta: ”Minulla ei ole kokemusta synkronisiteetista.”

Joskus merkitsevältä tuntuvan yhteensattuman kohdalla lienee kysymys tiedostamattomasta viestinnästä tai tiedostamattomista havainnoista. Mutta ihmiselle olisi kai hyödyllistä pysytellä uteliaana ja tarkastella, voiko synkronisiteettia olla olemassa.

Aloitin tämän blogin pitämisen eräänlaisena vapautumisen projektina. En kertonut kenellekään suunnitelmaani, joka oli seuraavanlainen: pidän vuoden päivät blogia ja sen jälkeen jättäydyn pois oravanpyörästä ts. vapaaksi kirjailijaksi.

Mielessäni pyöri John Lennonin laulu Watching the Wheels, jonka keskeinen idea on inhimillisestä hyörinästä syrjään jättäytyminen. Pohdin ankarasti, miltä kohtaa laulua saisin blogille temaattisen otsikon, kunnes oivalsin: I’m doing fine watching shadows on the wall. Tämän vuoksi merkitsin ”varjoja seinällä”. Olin kovasti mielissäni fraasin kaksikärkisestä referenssistä, vaikka mietin, mahtoiko Lennon tuntea Platonin luolavertausta.

Synkronisiteetti alkoi toimia hämmästyttävällä teholla ja nopeudella. Alle kaksi kuukautta blogin aloittamisen jälkeen sain potkut työpaikastani ja totta totisesti päädyin ulos karusellista.

Näihin aikoihin tapasin muuatta kirjailijaystävääni ja pohdiskelin hänen kanssaan:

”Voiko olla mahdollista, että kun päästät ajatuksen universumiin, se alkaa vaikuttaa ympärilleen ja vaikutukset palaavat takaisin sinun luoksesi”, sanoin.

”Niin”, kirjailijaystävä vastasi, ”ja joskus peräti tuntuu siltä, että universumissa on joku, joka asettaa palapelin palat paikoilleen.”

Näin hänen silmissään hymynpilkkeen ja iloitsin siitä, että asioita voi ymmärtää näin pitkälti samalla tavalla. Tosi ystävää katsoessa näkee ikään kuin itsensä kuvastimessa, sanoo Cicerokin.

Vapautumisen projektini etenee kohti toteutumistaan. Vuosi täyttyy pian, ja sen perässä seuraa lopullinen vapahdus. Jos sinulla on joskus sellainen tunne, että aika ei tahdo riittää, voin antaa kokemukseni pohjalta pienen neuvon.

Istu kehän keskelle. Katso kuinka aika syntyy. Tee aikaa.

 

Henkisen ulottuvuudet

Minulla on tapana käydä aika ajoin Valamon luostarissa Heinävedellä rauhoittumassa. En ole ortodoksi ehkä näe ortodoksisuutta romanttisen udun lävitse, mutta minua viehättää paikan alkuperäinen tarkoitus: hiljentyminen, sisäisten ulottuvuuksien tutkiminen.

Henkinen maailma on valtavan lavea, sehän sisältää kaiken. Universumia ei ole olemassa, ellemme me ole sitä havaitsemassa. Toisaalta olen samaa mieltä kuin Joel Lehtonen, joka Roomassa kirjoittaa jesuiittakoulua käyvästä ystävästään: ”Se on niin ilettävää ivaa tuo jumalisuus.”

Ulkokohtainen hengellinen elämä herjaa ihmistä. Kaikkien uskontojen harjoittamisessa on helppo nähdä piirteitä, joissa ihmisyydelle tehdään väkivaltaa.

Kosmologian professorin Kari Enqvistin kirjoitukset ovat kiehtoneet minua pitkään. Yleistajuisissa teoksissaan hän on tuonut maallikkojen ulottuville fysiikan ja kosmologian näköaloja ja lisännyt siten maailman ymmärtämystä. Samalla hän on tehnyt ideologista käännytystyötä puhumalla tieteellisen, tiukasti materialistisen maailmankuvan puolesta.

Teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) hän on löytänyt jotain henkilökohtaisesti uutta. Hän pohdiskelee, onko hänelle materiaalisen todellisuuden lisäksi olemassa muutakin. Vastaus: muistot vanhemmista, kiitollisuus heitä kohtaan.

Näin syntyy uskonto. Kun ihminen alkaa puhua edesmenneille esi-isille, hän siirtyy siihen henkiseen todellisuuteen, jota usein uskonnoksi nimitetään.

Myös materialismi on uskomusjärjestelmä. Leena Krohn on kirjoittanut jossain, että hän uskoo neliulotteiseen aika-avaruuteen. En ymmärrä, miksi siihen pitäisi uskoa tai olla uskomatta. Se on malli, joka joskus vastaa kokemustamme todellisuudesta, joskus taas ei.

Olen käsittääkseni tehnyt Valamossa ’syntiä’. Olen vastoin luostarin johtajan arkkimandriitta Sergein nimenomaista kieltoa joogannut (salaa) luostarinmäellä. Asennot, liikkeet, hengitykset ja mantrat, jotka jossain muualla eivät vahingoita ketään ulkopuolista, aiheuttavat luostarin alueella huonoja vaikutuksia. Ehkä ne kutsuvat pahoja henkiä.

Tunnustukset ja opinkappaleet eivät liikuta minua. Jumalan nimet ovat minulle yhdentekeviä. Mutta sisäinen todellisuus – sitä kerta kaikkiaan täytyy havainnoida, sillä ilman sitä en ole olemassa.

Otan rannalta pyöreän kiven käteeni, kuuntelen onko siellä joku. Näen iltatuulen puiden latvoissa, katson onko sillä jonkun hahmo.