Kategoria: elämä

Kärsimyksen lakkaaminen

Harjunpää ja rautahuone -romaanin alkukohtauksessa Matti Yrjänä Joensuu on tallentanut tilanteen, jossa ollaan yksilöllisen kärsimyksen äärireunalla. Lukiessa tulee tunne, että tällaista epätoivoa ei minkäänlainen katharsis saata puhdistaa.

Rikosylikonstaapeli Harjunpää pitelee käsissään pariviikkoisen vauvan ruumista. Kysymyksessä on ehkä kätkytkuolema, mutta myös henkirikoksen mahdollisuus roikkuu ilmassa. Vanhempien tuska lävistää asunnossa kaiken, ja tilanne on räjähdysherkkä. Harjunpää pelkää vanhempien taholta hysteeristä kohtausta tai väkivaltaista purkausta ja tuntee samalla ihmisen eksistentiaalisen ahdistuksen syvyyden.

Elämä on kärsimystä, näin kuulemma buddhalaiset sanovat. Heidän keskeinen käsitteensä on dukkha. Väärinymmärrys tällä kohtaa vaikuttaa ilmeiseltä, ja se ehkä perustuu siihen, miten itämaiden filosofiaa tuotiin 1800-luvulla länteen ja miten se sekoittui esimerkiksi Schopenhauerin pessimismiin.

Dukkha merkitsee kärsimystä mutta sen lisäksi levottomuutta, ahdistusta ja monenlaista kalvavaa osittaisuutta. Kärsimys katsoo monin kasvoin. Se on läsnä silloin kun elämä on epätäydellistä, siis aina.

Ikääntyminen, sairaus ja läheisen kuolema ovat kärsimystä, jonka tunnistamme. Mutta Siddhartha Gautama sanoi, että myös se, mitä pidetään onnellisuutena, on dukkhaa.

Tässä kannattaa pysähtyä.

Täytät kauppakeskuksessa kärryn ihanilla tavaroilla ja tuot ne kotiin. Myös se on kärsimystä.

Allekirjoitat uuden asunnon kauppakirjan ja tunnet paisuvan, huikaisevan tunteen. Myös se on kärsimystä.

Ajat upouuden Audi A5:n kotiin ja jätät sen ylpeänä pihan parkkiruutuun. Myös se on kärsimystä.

Avaat pullon parasta viiniä, olet viimeinkin saanut tehtyä vaikutuksen siihen ihmiseen, jota olet havitellut jo pitkään, ja tiedät, että tämä ilta on vain teidän. Myös se on kärsimystä.

Hyvin suuri osa maailman buddhalaisista elää sellaista elämää, jota me mielimme nimittää kärsimykseksi. Kambodža, Myanmar, Sri Lanka, Vietnam, Kiina. Mutta kuka näkee kärsimyksen meidän elämäntavassamme?

Olen kiinnittänyt huomiota onnellisuustutkimuksiin. Professorit ja instituutit julkaisevat raporttejaan ja vakuuttavat, että onnellisia on näin ja näin monta prosenttia. Jotkut ovat tutkitusti onnellisempia kuin toiset.

Kumpi valinnoista tekee sinut onnellisemmaksi? Omistusasunto vai vuokra-asunto? Maalla vai kaupungissa? Avioliitto vai avoliitto? Lapsia vai ilman? Auto vai joukkoliikenne? Palkkatyö vai yrittäjä?

Niin kauan kuin täytät mielessäsi onnellisuuskartoituksen kysymyslomaketta, et voi vapautua siitä levottomuudesta, siitä tunnekuonasta, joka värittää elämää. Gallupien määrittelemää onnellisuutta ei ole olemassakaan, se on fiktiota, jonka haluamme luoda itsellemme.

Ihminen voi tehdä paljon itse. Takertumattomuus on hyvä asenne. Jokapäiväistä kärsimystä voi helposti lisätä itselleen, mutta kun tämän huomaa, se saattaakin alkaa vähentyä.

Silti jotkut joutuvat kohtaamaan kohtuuttoman suuren kärsimyksen, kuten Harjunpää-esimerkissä. On ihme, että sellaisesta voi selviytyä. Viime kädessä kärsimyksestä ei voi vapautua omilla ponnistuksillaan. Kun kärsimys lakkaa, sen vain huomaa ja se tuo mukanaan vapautumisen tunteen.

Kulttuurikaupunki, Runeberg ja torttu

Olen asunut perheineni Porvoossa jo pitkään. Kysyin vaimoltani äskettäin, sopisiko, että ostaisin Runebergin kipsisen rintakuvan. Kansallisrunoilija sentään. Mukava asettaa vaikka kirjoituspöydälle.

Vaimo sanoi, ettei missään tapauksessa, ei meidän kotiimme. Runeberg oli hävytön sovinisti ja kohteli Fredrikaa aivan törkeästi. Sitä paitsi hän oli myös sadisti, päätellen siitä mitä kerrotaan hänen lehtorintoimen hoidostaan. Runeberg ilmeisesti nautti piestessään Porvoon kymnaasin oppilaita.

Oikeastaan Runeberg ei ole minulle niin tärkeä kirjailija, että haluaisin tuijottaa hänen kuvaansa, mutta hän oli kuitenkin etevä runoilija. Sitä paitsi runebergintorttu on kaupungin ehdoton matkailuvaltti ja kulttuurin vetonaula.

Porvoo on omituinen kaupunki. Täällä on toki kerrostumansa, ruotsinkielinen kantaväestö ja suomenkieliset teollisuustulokkaat, mutta tällä hetkellä tämä on nousukaskaupunki hyvin ikävällä tavalla. Paikallispolitiikassa otetaan huomioon vain liike-elämän intressit, ja kunnallisessa päätöksenteossa tehdään yhä uudestaan karmivia virheitä (Kuninkaanportin kaavoitus, talouskriisin synnyttäminen ja hoito, taitamattomilla säästötoimilla järjestetty lääkäripula jne.).

Porvoon kaupungin kulttuuritahto on olematon. Kaupungin kulttuurimäärärahat asukasta kohden ovat puolta pienemmät kuin Vantaalla, joka on kokoluokkansa kaupungeista hännänhuippu, ja vain viidesosa Vaasan määrärahoista, jos halutaan verrata samankokoiseen kaupunkiin.

Porvoossa ilmestyy paikallislehti Uusimaa, jonka journalistinen uskottavuus on päivittäin koetuksella nurkkakuntaisten löperöartikkeleiden ja liike-elämän puffaamisen vuoksi. Kriittistä journalismia lehdessä ei juuri ole. Kulttuuria käsittelevissä jutuissa ei kyetä erottelemaan paikallisia harrastelijoita valtakunnallisen tason taiteilijoista.

Siksi on kummallista, että Porvoon kaupunki ja Uusimaa-lehti haluavat jakaa kirjallisuuden Runeberg-palkinnon. Epäilen, että asiasta vastuussa olevat eivät tiedä miksi he tekevät näin. Kuvaava on kaupunginhallituksen puheenjohtajan Kaj Bärlundin vuodentakainen toteamus, että Runeberg-palkinnosta pitäisi saada enemmän irti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä se olisi.

Porvoon kaupungin ja Uusimaa-lehden hämmennys on nähtävästi siirtynyt myös palkintolautakuntien työskentelyyn. Runeberg-palkinto on valtakunnallisten kirjallisuuspalkintojen joukossa huonoiten profiloitunut. Raati ei aina tiedä, mitä sen pitäisi nostaa esiin ja palkita. Seurauksena on ollut ehdokaslistoja, joissa on kiintiöitä eri kirjallisuudenlajeille ja eri kielille. Milloin kirjallisuus on alkanut noudattaa kiintiöitä?

Tämän vuoden Runeberg-palkinto on myönnetty Tiina Raevaaralle novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Toivotan voittajalle onnea ja menestystä.

Kirjojen myymisestä

Pekka Tarkka kirjoitti, että 1960-luvulla Pentti Saarikoski myi rahapulassa kirjojaan. Tarkka paheksui Saarikosken tekoa: henkilökohtaisesta kirjastostaan luopuessaan runoilija kaupitteli henkistä pääomaansa.

Nykyhetken kirjailijalle tällainen olisi mahdotonta, koska vanhat kirjat ovat arvottomia. Eikä arvoa ole edes uusilla kirjoilla.

En tiedä mitään kirjojen myymisestä, siksi kirjoitan siitä. Tunnen läheisesti kirjailijoita, jotka sanovat, etteivät myyntiluvut kiinnosta heitä. Heidän pitääkin saada keskittyä ennen muuta taiteelliseen työhönsä, mutta koko suomalaisen kirjallisuuden kannalta myynnin kehitys on merkittävä asia.

Yleisen kirjallisuuden myynti laski viime vuonna lähes kymmenen prosenttia. Edellisenä vuonna pudotus oli samaa luokkaa. Kuluneen vuosikymmenen aikana on nähty välillä hyviäkin vuosia, mutta pitkäaikainen trendi on ollut loivasti laskeva.

Kun tietokirjallisuus on jo jonkin aikaa syöksynyt, kaunokirjallisuus on pitänyt asemiaan paremmin. Mutta vuonna 2010 kaunokirjallisuuden myynti väheni peräti 12,4 prosenttia. Huonolta näyttää.

Kirjakaupoissa ja muissakin vähittäismyyntipisteissä on meneillään kirjallisuuden jatkuva alennusmyynti, on ollut jo pitkään. Uutuuskirjan sesonki on neljä kuukautta, jonka jälkeen se ei liiku kaupasta muuten kuin roimasti alennettuna. Mutta jo sesongin aikana annetaan uusista kirjoista avokätisiä tarjouksia.

Jälleenmyyjien kustantajille (ja kustantajien kirjailijoille) tilittämä nettotulo myytyä uutuuskirjaa kohden on huomattavasti pienentynyt. Moni romaanikirjailija on todennut, että 2000 kappaleen myynti tarkoittaa pienempää summaa tilillä kuin kymmenen vuotta sitten, jos kustannussopimuksen prosentti on säilynyt samana.

Silloin kun nettosopimusjärjestelmään siirryttiin, kirjailijoille luvattiin, ettei myyntitulo vähene. Digitaalinen julkaisuympäristö tulee jälleen muuttamaan sopimuskäytännöt ja ilmeisen radikaalisti.

Vaikka sähkökirjasta on odotettu kirjamarkkinoiden pelastajaa, se on turha toivo. Ensi vaiheessa e-kirjan näkyvin vaikutus on se, että kirjailijan saama keskimääräinen tulo myytyä kappaletta kohden edelleen hupenee. Pienenevästä kakusta on entistä vaikeampi jakaa.

Vähittäismyyntibisnes on kriisissä: Suomalainen Kirjakauppa on myytävänä, mikä herättää alalla levottomuutta, koska laajalla ketjulla on monin paikoin lähes monopoli. Vähittäiskaupan rakenteellisia muutoksia tulee väistämättä, esimerkiksi kirjojen myyntiä siirtyy verkkoon, mutta tuleva kokonaisuus on hämärän peitossa.

Ei tarvitse erikoisia ennustajanlahjoja todetakseen, että haasteellisia vuosia on edessä, todennäköisesti miinusmerkkisiä. Niitä haasteita ei ratkaista kirjojen hintoja halventamalla tai bulkkitavaran tarjontaa lisäämällä, se on jo nähty.

Ensiksi kirjojen polkumyynti pitää lopettaa, mikä voi juuri nyt tuntua mahdottomalta, mutta se vaatiikin pitkäjänteisyyttä ja yhteistä tahtoa. Henkistä pääomaa pitää arvostaa niin paljon, ettei suomalaista kirjallisuutta myydä liian halvalla.

Kaksinaismoralismia

Onko tipaton tammikuu pitänyt? Tekeekö tiukkaa? Onko viinahammasta kolottanut?

Olen nauttinut suunnattomasti suomalaisen kirjallisuuden juopottelukohtauksista. Nummisuutarin Eskon ensimmäinen humala, vänrikki Koskela vetää vaihteen kakkoselle, muurari Hiltunen saarnaa, Sepe ja Valtteri törpöttelevät saaressa ja hiekkakuopalla.

Kirjallisesta ryypiskelystä olen löytänyt suurta komiikkaa. Sankari saa siivet selkäänsä ja kohoaa korkeuksiin. ”Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta.”

Todellisessa elämässä olen jokseenkin tympääntynyt juoppoihin. Jos tämä kuulostaa kaksinaismoralismilta, olkoon se sitä. En jaksa kuunnella humaltuneiden horinoita. Ja kun jossakin poksautetaan kuohuviinipullo juhlan kunniaksi: hohhoijaa, tätäkö se on taas. Myöhemmin illalla mieleen pulpahtelee muita interjektioita.

Olen joutunut läheisiin kosketuksiin liian monen alkoholistin kanssa, normijuopoista suuremmin lukua pitämättä. Enkä usko, että olen tässä maassa ainoa laatuani. Jos omien vanhempien alkoholismilta on säästynyt, aina jossain on juoppo setämies, veli, sisko tai naapuri, joka tulee silloin kun ei kutsuta.

Tipaton tammikuu on suomalaisen kaksinaismoraalin uusi oiva perinne. Helmikuussa sitten taatusti korkki narahtaa. Aina löytyy hyviä verukkeita juomiseen, sen todistavat punaposkinen viinintuntija ja viskientusiasti, jolla on maksakirroosi, sekä after skissä viihtyvä laskettelija.

Suomessa juodaan enemmän viinaa kuin koskaan, puhdasta alkoholia yli kymmenen litraa henkeä kohti vuodessa eli koskenkorvapullo viikossa jokaiselle vauvasta vaariin. Jos puolet kansalaisista ei juo ollenkaan, toinen puolisko on pelkkiä suurkuluttajia. Alkoholin kulutus on viisinkertaistunut vuodesta 1960. Sosiaalisella näyttämöllä jälki on karmeaa.

Meikäläiseen alkoholikulttuuriin kuuluu, että kaikkien on ryypättävä. Jos ei ota, se pitää selittää jotenkin (auto, antibioottikuuri). ”En halua alkoholia”, on tahditon vastaus.

Olin kerran kutsuilla, joissa kukaan ei juonut. Nautittiin herkulliset ruoat, ja siinä kohdassa kun tavanomaisissa juhlissa olisi ryhdytty toden teolla pullojen tyhjentämiseen, ei ollutkaan muuta tehtävää kuin seurustella iloisten ja terveiden ihmisten kanssa. Se oli raikkaasti päihdyttävä kokemus.

Olen jo pitkään ihmetellyt, miksei mikään puolue ota raittiusaatetta ohjelmaansa. Siitä tietenkin seuraisi puolueelle harras ja ikävä imago, ja poliittisesti se olisi epäviisasta. Suomalainen alkoholikulttuuri on kuitenkin pakko muuttaa toisenlaiseksi. En tiedä, kuka sen tekee, mutta on välttämättömät minimivaatimukset, jotka pitäisi saada käyttöön välittömästi: 1§ Herooisia juoppoja ei ihannoida. 2 § Alkoholisti-sanan käyttökynnystä on alennettava, ei herjaamistarkoituksessa vaan siksi että ongelma voidaan tunnistaa. 3 § Lasten nähden ei ryypiskellä eikä kärsitä krapulaa. 4 § Nuorten juopottelua ei pidä sallia.

Näillä suojellaan ainoastaan syyntakeettomia. Kohtuu- ja kohtuuttomat käyttäjät ottakoot vaarin itsestään.

Köyhyydestä

Autuaita ovat hengessään köyhät. Tämä ajatus on saanut minussa hedelmällisen kasvupohjan.

Äidilläni oli vankka vakaumus siitä, että perheemme oli köyhä. Näin siis vielä 1960- ja 1970-luvulla. Sain lapsena kuulla muistutuksen tästä toistuvasti. Kuulin, että ”porvareiden” lapsilla oli paljon sellaista, joka ei tulisi koskaan minun ja veljieni ulottuville.

Tosiasiassa meille tapahtui samoin kuin monille muille työläisperheille: yleisen vaurastumisen myötä elintasomme nousi, elämäntapa ja arvot yhdentyivät alati laajentuvaan keskiluokkaan. Vanhempani eivät olleet puutteenalaisia, enkä ole ikinä kokenut taloudellista turvattomuutta.

Mutta Savossa äitini lapsuuskodissa ennen sotia asuttiin pienessä mökissä ja kärsittiin todellista kurjuutta. Sanotaan, että psyykkiset painaumat siirtyvät aina kolmanteen polveen. Minun on helppo eläytyä pienviljelijä ja työmies Jaakko Karttusen mielenmaisemaan 1930-luvulla, mutta toivon, että olen onnistunut katkaisemaan ketjun kohdallani ja että lapseni eivät identifioi itseään köyhyyteen.

Olen joskus omistanut vähän varallisuutta. Kun sitä ylläpitävät rakenteet hajosivat (avioero), omaisuus hajosi maailman tuuliin. Sama pätee myös suureen varallisuuteen: mikään omaisuuserä pysy loputtomiin vaan viimein hajoaa, muuntuu ja muotoutuu uudeksi. Nyt sitä tapahtuu eri mittakaavoissa: Suomessa, Euroopassa, maailmanlaajuisesti. Kun rakenteet luhistuvat, vastuut ja saatavat käydään läpi ja katsotaan mitä kenenkin käteen jää.

Olen huomannut, että mikään aineellinen ei tartu minuun. En kiinny tavaroihin, en kerää niitä, en anna millekään merkitystä sen taloudellisen arvon mukaan. Raha liikkuu niin kuin hengitys, mutta ilmaa ei voi pidättää sisällään kovin pitkään.

Olen aina ollut hengessäni köyhä. Hengitän vain sisään ja ulos.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportin mukaan köyhyys on Suomessa lisääntynyt ja tuloerot ovat kasvaneet. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja tarpeettomalta tänä aikana. Yhteiskunnan rakenteet ovat muovautuneet sellaisiksi, että varallisuus kertyy niille joilla sitä jo on. Ja joilla ei ole mitään, niiltä otetaan sekin vähä pois. Aineellista hyvää jaetaan yhteiskunnassa ylhäältä käsin, eikä sitä riitä alhaalle.

Olen tavannut ihmisiä, joille köyhyys on elämäntapa. He ovat valinneet yksinkertaisen elämän ja useimmiten vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta. He kieltäytyvät kuluttamisesta, uusien tavaroiden ostamisesta ja varallisuuden hankkimisesta. Heitä katsoessa voi ajatella, että on jotenkin jaloa olla köyhä. Mutta raportissa mainituilla köyhillä ei tätä valinnanvapautta ole.