Kategoria: elämä

Kofeiininsyöjän tunnustuksia

Confessions of a Finnish caffeine eater

Kofeiinin nauttiminen on ainut kemiallinen riippuvuus, joka minulla on jäljellä. Olen tietoisesti pyrkinyt vapautumaan addiktioista ja siinä on ollut monia vaiheita. Myös kofeiinista olen ollut irti useita pitkiä jaksoja mutta aina olen palannut sen turvalliseen huomaan.

Minulla on intohimoinen suhde tuohon piristävään alkaloidiin. Olen opiskellut sen vaikutuksia käytännössä ja teoriassa ja muistan sanoa kaikille tapaamilleni hämähäkeille, että kofeiini on niiden keskushermostolle äärimmäisen vaarallista.

Olen lopettanut kofeiinin käyttämisen lukuisia kertoja. Ehkä olen tavallista herkempi sen vaikutuksille, koska cold turkey -menetelmällä särky ja tärinä lakkaavat ruumiissani vasta neljäntenä päivänä. Olen myös oppinut vieroittautumaan kofeiinista vähitellen ja tarvittaessa pystyn tekemään sen ilman suurempia tuskia kahden viikon kuluessa.

Kun joskus avaudun kanssaihmisille tästä riippuvuudestani, useimmat kohottelevat kummastuneina kulmiaan. ”Tuo mies juo teetä ja puhuu siitä addiktiona.”

Näin todellakin on. Nautin kofeiinin yleensä teen muodossa, joskus harvoin juon espressoa. Mutta addiktio ei ole yhtään vähemmän todellinen, vaikka sen toteuttamiseen tarvitaan pieni määrä varsin mietoa huumetta.

Riippuvuus kehittyy neljällä tasolla. Kemiallinen riippuvuus on kaiken perusta, kofeiiniin se syntyy kolmessa päivässä. Psyykkinen riippuvuus vaatii jo suhteellisen pitkäaikaista käyttöä ja paljon palkitsevia kokemuksia. Sosiaalinen riippuvuus syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja tietyissä tilanteissa on lähes mahdotonta olla nauttimatta yhteistä addiktiivista nautintoainetta. Lopulta kehittyy rikas ja monitahoinen addiktiokulttuuri, esimerkiksi teekulttuuri, viinikulttuuri jne. Mutta ilman kemiallista riippuvuutta ei rakennu kulttuuria. En ole kuullut puhuttavan piimäkulttuurista tai mehukulttuurista.

Addiktion korkeammat tasot ovat viime kädessä syynä siihen, että irrottautuminen on niin vaikeaa. Vaikka kemiallisesti olen päässyt irti kofeiinista, psyykkis-sosiaalis-kulttuuriset riippuvuudet ovat pitäneet minut otteessaan.

En ymmärrä viiniin liittyvää kulttuuria, koska olen vapautunut alkoholista. Mutta teekulttuuri on minulle valtavan merkityksellinen. Teen nauttimisen estetiikka, valmistamisen rituaali, astioiden ulkonäkö, niiden haptiset ominaisuudet, tuoksut, ympäristön äänet ja teetä arvostava seura. Zhejiangin vihreä, Taiwanin oolong, Fukuokan gyokuro, Makaibarin darjeeling, Marrakechin minttutee, venäläinen karavaanitee – kaikilla niillä oma atmosfäärinsä, syvyytensä ja kulttuurillinen rikkautensa.

Matkustaessa olen ollut kovasti pahoillani, kun olen nähnyt teekulttuurin häviämisen. Venäjällä, Egyptissä ja Vietnamissa voi todeta, että aidon teekulttuurin tilalle ovat tunkeutumassa ylikansallisten valmistajien teepussit. Roomassa en yritä saada teetä vaan mukaudun vallitseviin oloihin: un doppio on siellä kulttuurillisesti syvä ja nautinnollinen kofeiinikokemus.

En voi käsittää sellaista, että juodaan mukikaupalla kitkerää suodatinkahvia. Addiktiokulttuurillisena kokemuksena se on liian lattea. Juon sitten teetä tai espressoa, hetken täytyy olla esteettisesti eheä ja kokonainen. Silloin kofeiinin pehmeä kosketus kohottaa minut, nostaa minut ilmaan, antaa painottomuuden tunteen ja sulkee minut lempeään syleilyyn. Silloin riippuvuus saa täyttymyksensä.

 

Ahdistava myötätunto

Eräs intialainen mies sanoi kerran, ettei kärsiviä pidä auttaa. Ei ainakaan mitenkään ratkaisevasti. Ehkä jotain pientä heille voi tarjota, mutta sen jälkeen tulee katsoa muualle ja antaa heidän elää omaa elämäänsä.

Minä, ja keitä muita suomalaisia siinä oli, yritimme puhua inhimillisyydestä ja humanitäärisyydestä ja sen sellaisista näkökohdista, mutta sanoillamme ei ollut mitään vaikutusta. Mies kuunteli rauhallisesti perustelumme ja toisti sitten oman kantansa.

Hänen mielestään kärsiviä ei saa auttaa, koska heillä on karmansa. Aiemmin elämässään, ehkä aiemmissa elämissään, he ovat tehneet valintojaan ja tekojaan, joiden seurausta on heidän nykyinen tilanteensa. Jos auttaisimme heitä, puuttuisimme maailman järjestykseen, ja he joutuisivat kuitenkin tulevissa elämissä maksamaan karmisen velkansa.

Minun oli hyvin vaikea hyväksyä miehen ajatusmallia. Mutta vähitellen olen alkanut käsittää psyykkisen mekanismin sen taustalla.

Kärsimyksen näkeminen herättää luonnostaan myötätuntoa. Se ei kuitenkaan ole selkeä, yksinkertainen tunne. Kunpa olisikin sellainen välittämisen tila, josta luonnostaan virtaa rakkautta ja tarmokkuutta. Myötätunnon mukana herää samanaikaisesti ristiriitaisia tunteita: sääli, levottomuus, ahdistus, uteliaisuus, kauhistelu, epäusko, epätoivo.

On helpompi eristää itsestään myötätunto, koska samalla pysyy erossa voimattomuudestaan ja vajavaisuudestaan. Voi pysytellä vakauden tilassa, voi uskotella itselleen, että näin tämä vain menee.

Kun luonnonkatastrofi toisella puolella maapalloa täyttää äkkiä viestimet, se tempaisee täällä toisenlaiseen olemisen tilaan. Tietoisuus täyttyy hämmentävistä kuvista ja asiallisenkuuloisista uutisselostuksista, joiden sisältämiä tapahtumia on mahdotonta mieltää. Samalla kosketus täkäläiseen todellisuuteen ohenee.

Tunnen myötätuntoa japanilaisia kohtaan ja seuraan lähes herkeämättä Japanin maanjäristyksen vaiheita. Uteliaisuus vyöryy ylitseni, suuren aallon voima jättää minuun jälkensä.

Olisi mieletöntä puhua karmasta kun mannerlaatat liikahtavat. Olisi mieletöntä katsoa muualle.

 

Vanha kirjailija

Vanha kirjailija istui Torreviejan Suomi-talossa lukemassa lehtiä ja juomassa kahvia. Tänään hän oli ehtinyt tänne vasta iltapäivällä, sillä aamulla hän oli tempautunut tutkimaan J.P. Donleavyn Holtitonta miestä. Aika oli vierähtänyt huomaamatta.

Kirjailija lähes hämmästyi, kun sisään poikkesi kaksi vanhaa tuttua, maisteri Lehtonen ja ekonomi Ranta. Lehtonen oli eläköitynyt pari vuotta aiemmin rehtorin toimestaan, ja Ranta oli jättäytynyt pois oravanpyörästä toimitusjohtajalle kuuluvat mukavat bonukset takataskussaan. Molemmat olivat hyväkuntoisia ja päivettyneitä.

Tervehdittiin, käteltiin, lyötiin kättä olkapäälle.

”Mitä sinä vielä täällä Torressa?” Ranta kysyi kirjailijalta.

”Mikäs täällä ollessa.”

”Muuta ihmeessä Alicanteen, siellä on ihan toinen meininki. Myytte asunnon ja ostatte sieltä tilalle.”

”Ei kiinnosta.”

”Eihän täällä tapahdu mitään, ei ole iltahuveja.”

”Minä katson auringonlaskua.”

Lehtonen ja Ranta jäivät toljottamaan kirjailijaa.

”Eikö tuo ole jo monesti nähty…”, Lehtonen tapaili. ”Tarkoitatko että joka ilta?”

”Joka ilta.”

Miehet kääntyivät jatkamaan matkaansa. Heillä oli vireillä vaatimatonta kiinteistökauppaa, ihan ajan kuluksi, sen vuoksi he täällä tänään olivat, mutta nyt jo Alicanten señoritat kutsuivat. Vaimon viereen he kuitenkin lopulta päätyisivät, kirjailija arveli naurahtaen.

Illalla vanha kirjailija käveli rantakatua ja tuli vakituiseen paikkaansa. Hän otti kengät jalastaan ja astui rantahiekalle. Hän meni rantaviivalle, seisoi siellä jalat nilkkoja myöten hiekassa.

Meri oli tyyntynyt, mutta kuten aina rantaan kuitenkin löi pieniä aaltoja, vaahtovanat levisivät hiekalle. Auringonlaskun sillä hetkellä, kun valon vähenemisen havaitsee, kirjailija katsoi eteensä, muisti vuosiaan pienen pitäjän kanttorina ja ryhtyi laulamaan. Hän päästeli täysin palkein:

 

Taas päivä ajan virtahan nyt iäks uppoaa,

armosta hyvän Jumalan yö levon lahjoittaa.

 

Aurinko laski, suolainen ilma tuoksui ja meren hiljainen kohina antoi virrelle taustan. Kulkijat rantakadulla pysähtyivät katsomaan ja kuuntelemaan.

Kaunokirjallisuus on ruma sana

On ehdotettu kaunokirjallisuus-nimityksestä luopumista. Kannatan ehdotusta lämpimästi. Tilalle otettakoon termi kirjallisuus. Sillä pärjäämme hyvin.

Kaunokirjallisuus-sana on hassu jäänne, jota käyttävät aktiivisesti enää media, kustantamot ja kirjakaupat. Kaikki muut pärjäävät ilman sitä. Saattaa olla, että kadunmies ei edes ymmärrä, mitä sanalla tarkoitetaan. ”Kauno… mitä ******?”

Sana on peräisin Europaeuksen ja Vareliuksen ruotsi-suomi-sanakirjasta ja luiskahtanut mukaan tietenkin ranskasta, belles lettres. Kun termi ei ole kunnolla kotiutunut useimpiin eurooppalaisiin kieliin, suomeen se on jäänyt historian oikusta. Ja kuten historiallisesti kerrostuneille käsitteille usein käy, sen rajat ja tarkoitteet ovat muovautuneet epäselviksi.

Jotkut näyttävät suosivan proosa-käsitettä ja tarkoittavat sillä taiteellisesti merkittävää kertomakirjallisuutta, mikä on sanan räikeää väärinkäyttöä. Proosa tarkoittaa suorasanaista esitystä, romaania, esseetä, historiankirjoitusta, pääkirjoitusta, pakinaa, kolumnia jne. Teos nimeltä Mazda 323:n korjausopas on myös proosaa ja saattaa olla lajissaan hyvinkin ansiokas.

Kaunokirjallisuus-termiä käyttävät koettavat olla ajattelematta yhdyssanan alkuosaa. Laadukas kirjallisuus on kaunista tai rujoa, mutta jos teksti on sievistelevää, se ei ehkä olekaan enää kirjallisuutta. Tässä mielessä arvostukset ovat historian kuluessa muuttuneet.

Kaunokirjallisuudella tarkoitetaan usein fiktiota. Ihmettelen vain, miksei sitten käytetä tuota sanaa. Englannin kielessä fiction merkitsee kertomakirjallisuutta, ja esimerkiksi runous ei kuulu sen alaan. Meikäläisittäin usein ajatellaan, että runot ovat fiktiivistä kirjallisuutta, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Runous on tihentynyttä kirjoitusta todellisuudesta ja kurkottaa kohti olevaisen ydintä.

Kaunokirjallisuus on perusluonteeltaan arvottava ja arvostusta antava termi. Mutta nykyään dekkarit ja muu ajanvietekirjallisuus luetaan myös kaunokirjallisuuteen, joten käytäntö on rapauttanut käsitettä pahasti.

Kaunokirjallisuudesta puhutaan myös erotuksena tietokirjallisuudesta. Oikeastaan kuitenkin kaikesta kestävästä kirjoituksesta tulee lopulta kirjallisuutta, joten tämän vastakkainasettelun tarpeellisuus jää kyseenalaiseksi. Jumppaohjelma, keittokirja ja neuleopas eivät useimmiten ole kirjallisuutta – ja tulevaisuudessa yhä harvemmin edes kirjoja.

Siispä kirjallisuus-käsite tarkoittaa arvokasta ja säilytettävää, tutkimisen ja vaalimisen arvoista. Ne määräkriteerit täyttävät painotuotteet, jotka eivät ole kirjallisuutta, ovat vain kirjoja.

Entä mitä seurauksia mainitun ehdotuksen toteuttamisella olisi?

Kustantamoissa olisi pelkästään kirjallinen osasto, joka vastaisi laadukkaiden teosten tuotannosta ja toimittamisesta. Vähempiarvoisia teoksia ei ehkä tarvitsisi ollenkaan julkaista.

Kirjakaupoissa olisi ulko-oven lähettyvillä lavakirjat, bulkkitavara, ja kirjallisuus takaseinän hyllyillä. Niin, tämähän on jo itse asiassa käytäntö.

Vain medialle koituisi vähän enemmän hankaluutta, kun pitäisi keksiä uusia leimasimia kaunokirjallisuus-sanan tilalle. Mutta ehkä riittäisi, että ryhdyttäisiin puhumaan romaaneista, novelleista, runoista, esseistä.

Ja kirjallisuudesta. Ennen kaikkea kirjallisuudesta.

Pornopädi

Pornon katsomiseenhan iPadia käytetään, sanoi tuttu kodinkonemyyjä. Kauppoja hieroessaan hän on tullut vakaasti tähän johtopäätökseen, vaikka asiakkaat puhuvatkin käyttötarpeistaan peitellysti.

Laite on omiaan lyhyehköjen videoiden katsomiseen ja sopii siihen paljon paremmin kuin sähköpostin tai edes Facebook-päivitysten kirjoittamiseen. Käyttäjäkokemus on riittävän yksityinen, jottei esimerkiksi vaimo tai tyttöystävä saa vihiä asiasta, mikäli kotona pornon katselussa on rajoituksia.

Virallisen imagon ja linjan mukaisesti Applen sovelluskaupasta ei voi ostaa pornoa iPadiin. Mutta tosiasiassa laitteen keskeiseksi käyttötarkoitukseksi on nimenomaan suunniteltu pornon katsominen. Kysymys on isosta bisneksestä.

Ei ole edes kovin erikoinen yhteensattuma, että Playboy-lehti on ryhtynyt tarjoamaan sisältönsä iPadiin mukautettuna. Ja myös suomalaiset miestenlehdet ovat juuri siirtämässä aineistonsa veloituksetta netistä saataviksi.

Olen tottunut luottamaan kodinkoneystäväni havaintoihin, joten kotiin tultuani halusin selvittää asiaa. Valitettavasti ajantasaisia tilastoja ei löytynyt, joten jouduin tekemään osittain omia johtopäätöksiä.

80 prosenttia miehistä katsoo internetistä pornoa ainakin joskus. Mahdollisesti luku on suurempikin, koska kaikki eivät halua myöntää asiaa. Naisten kohdalla luku on pienempi mutta kasvamassa. Yksi kolmasosa internetin käytöstä liittyy pornon kuluttamiseen, eli esimerkiksi joka kolmas katsottu video on pornoa.

Ja sitten mielenkiintoisia vastaavuuksia: iPadin käyttäjistä kaksi kolmasosaa on miehiä. Lisäksi iPadin käyttäjät katsovat videoita neljä kertaa niin paljon kuin muut netinkäyttäjät. Siis internetpornoa paljon kuluttavat ja iPadin varhaiset omaksujat ovat samaa markkinasegmenttiä.

Operaattoreiden olisi kai mahdollista kerätä eksaktia dataa, mutta minä joudun heittämään hatusta karkean arvion: kaksi kolmasosaa iPadin käytöstä on pornon katsomista, ja lähes kaikki katsovat sillä pornoa ainakin joskus.

Jo tuhatluvun alussa olin valtavan kiinnostunut e-kirjasta. Joitakin sähkökirjoja oli saatavilla pdf- ja tekstitiedostoina. Sopivia laitteita ei vain saanut, joten hype laantui.

Nyt markkinoille tulleet sähkökirjan lukulaitteet ovat tekniikaltaan vanhentuneita ja nykykäyttäjälle liian kömpelöitä. Siksi tablettitietokoneista ja varsinkin iPadista on odotettu markkinoiden räjäyttäjää.

Mutta nämä laitteet ovat sellaisia, että ne innostavat kuluttajaa tekemään aivan muuta kuin lukemaan kirjoja. Näyttää siltä, että kirjan tulevaisuus pysyy vielä avoimena. Ellei sitten asiaa mietitä uusiksi. Menestyksekäs e-kirja voisi sisältää videokuvaa, jossa ihmisen sukupuolitoimintoja esitetään kiihottavalla muttei välttämättä realistisella tavalla. Nuoret, hyvännäköiset ja estottomat esittäjät ovat suotavia. Sen sijaan näyttelijäntaidoista ei ole niin väliä, eikä tarinoiden tarvitse olla kummoisia.

Eiköhän näillä keinoin sähkökirja saada nousuun.