Kategoria: elämä

Halkaistu elämä

Olen ollut paljolti family man, vaikka en ole siinä aivan esimerkillisesti onnistunut. Pidän monia perhearvoja tärkeinä ja olen melkein aina viihtynyt perheessä. Olen saanut lapsilta merkitystä itselleni ja hienoja kuvia muistojen albumiin.

Puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon. Jos menet naimisiin ja nostat samalla ison asuntolainan, otat melkoisen taloudellisen riskin. Avoliittojen kohdalla luvun täytyy olla suurempi, koska pariutumisen muotona se on löyhempi ja olemukseltaankin ainakin nuorella iällä kokeileva. Olen ollut kerran avioliitossa, ja nykyään olen omantunnon ja sydämen liitossa ilman institutionaalisia vahvistuksia.

Pienessä taloyhtiössämme on kuusi perhettä, joista ainoastaan yksi on eheä ydinperhe. Tietenkin on hyvä, että perhemalli mukautuu yhteiskunnan muuttuessa, mutta kunkin perheen kohdalla ei aina ole kysymys tietoisesta valinnasta. Ajaudutaan kriisiin ja sen jälkeen outoon perhetilanteeseen, jossa olemista ruvetaan opettelemaan. Uudenmallisissa perheissä jännitteet ovat monimutkaisia. Kun katson ympärilleni, ajattelen, mikä hemmetti tässä ajassa on vikana.

Ja kuitenkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että epäonnistunutta parisuhdetta ei pidä jatkaa. Kun yhdessäolon mahdollisuudet on kartoitettu ja todettu olemattomiksi, ei edes lapsien vuoksi kannata pysytellä yhdessä. Se vain lisää kaikkien ahdinkoa.

Avioero leikkaa tarinan kahtia: on aika ennen ja jälkeen. Vaikka olen viime vuodet koettanut rakentaa toimivaa uusperhettä, tunnen sisimmässäni, että lopullista eheytymistä en voi enää saavuttaa. On toki mukavia ja täyteläisiä hetkiä, mutta kun ajatus siirtyy johonkin muistoon ennen sitä, sisimmässä vihlaisee. Sielu on viilletty, elämä on halkaistu.

Aikuisella on keinoja käsitellä tällaisia tuntoja ja päästä eteenpäin, mutta lapsille kaiken täytyy olla vielä paljon vaikeampaa. He vain eivät sano sitä ääneen.

Erään tuttavaperheen kolme lasta kokivat vanhempien avioeron kouluikäisinä. Heistä kaksi on kärsinyt vakavista psyykkisistä häiriöistä, jättänyt koulun kesken, ja vasta vuosien vaikeuksien ja oireilujen jälkeen he ovat vähitellen saamassa elämän syrjästä kiinni.

Viimeksi on raportoitu sellaisesta ilmiöstä, että lapsia annetaan huostaan uuden perheen tieltä. En usko, että tällaisiin ratkaisuihin päädytään kevein perustein, mutta en myöskään voi olla säälimättä niitä lapsia ja nuoria, joiden tuska on kovempi kuin se, mitä heidän vanhempansa ovat valmiita kohtaamaan.

Ex-vaimon kanssa sovittiin, että minä kerron tulossa olevasta avioerosta lapsille. Joskus mietin, miten kävikin niin: miksi juuri minä, miksei yhteen ääneen tai ilmoituksena taivaalta. Se oli elämäni vaikein hetki, ne olivat raskaimmat koskaan lausumani sanat. Muistan kirkkaat katseet, jotka eivät kysyneet, eivät esittäneet vastalauseita eivätkä itkeneet. Niihin vain nousi mykkä varjo.

Virheiden tunnustaminen

Eräs liike-elämän konsultti kertoi minulle, ettei ole koskaan tavannut johtajaa, joka olisi myöntänyt tehneensä virheen. Tämä tieto tuntuu vakavalta ja oireelliselta.

Johtajiksi tietenkin valikoituu erityisen kyvykkäitä yksilöitä, mutta on vaikea kuvitella, etteivät he tekisi ollenkaan virheitä. Johtajien väärillä ratkaisuilla saattaa olla valtavan suuria taloudellisia vaikutuksia, kuten Nokian eri vaiheissa, ja kukapa ne ottaisi vapaaehtoisesti omalle kontolleen. Myös poliitikkojen ja kuntapäättäjien virheistä saattaa koitua seurauksia järkyttävissä mittasuhteissa.

On monia muitakin ammatteja, joissa on havaittavissa samansuuntaista tendenssiä, ellei sitten virheiden kieltäminen ole kerta kaikkiaan kansallinen erityispiirre. Joku varttunut opettaja tai tutkija, esimerkiksi professori, erikoislääkäri, arkkitehti, ministeri, kirjallisuusarvostelija tai korkea virkamies tuskin kovin kerkeästi rupeaa tunnustamaan virheitään. Jos ihminen samastuu asemansa tuomaan auktoriteettiin, hän voi luulla, että se on hänen oma ominaisuutensa, eikä tajua, että asiantuntijuus on vain osa roolia.

Ymmärrystä ja hallintaa on aina vähemmän kuin tietämättömyyttä ja kaaosta.

Virheiden tunnustamisesta voi olla hyötyä. Joka uskaltaa sen tehdä, osoittautuu työyhteisössä reiluksi jätkäksi ja saavuttaa saman tien kollegoiden myötätuntoa ja kannustusta. Kun tunnustaa pieniä virheitä, isommat voivat jäädä niiden katveeseen.

Ilman mitään skeptistä veistelyä voi todeta, että virheiden julkinen tunnustaminen johtaa yleensä hyviin tuloksiin. Siten on mahdollista prosessoida asioita eteenpäin, ottaa opikseen, toimia seuraavalla kerralla paremmin jne.

Mutta kaikkein rankin juttu tapahtuu silloin kun tiimellys on ohi: kun dramaattiset käänteet on koettu ja tomu on laskeutunut. Ilta pimenee, talo asettuu, ulkoa kantautuu enää vaimeita ääniä. On niin hiljaista, että voit kuulla omat sydämenlyöntisi. Olet yksin ajatustesi ja tunteittesi kanssa etkä voi sille mitään, että ne kääntyvät siihen tiettyyn suuntaan. Ehkä kiroat itseksesi, ehkä tuntoasi kirvelee, ehkä kadut, ehkä haluaisit kääntää ajan taaksepäin.

Kaikkein vaativinta on tunnustaa virheensä itselleen. Silloin teot ja niiden vaikutukset joutuu ottamaan täysimääräisinä vastaan. Silloin ei ole ketään, joka vakuuttaisi, että sinä tahdoit kuitenkin hyvää ja pyrit parhaimpaan.

Tähän kohtaan elämässä kannattaa pysähtyä, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Tämä on se bottom line: katumus ja jossittelu eivät auta. On vain katsottava, mitä tulikaan tehtyä.

Ryhtyisinkö kirjallisuusagentiksi?

Huhtikuun lopussa julkistettu tieto siitä, että Bonnier ostaa WSOY:n, on otettu kummastuttavan myötäsukaisesti ja hymistelevästi vastaan. Ainoastaan Anja Snellman on rohjennut tuoda esiin kirjailijan syvempiä tuntoja.

Kaikille alaa seuraaville pitäisi olla selvää, etteivät kirjailijoiden vaellusvuodet suinkaan ole ohi. Kustannusalan rakennemuutos jatkuu. Nyt WSOY:ltä lähtee Harri Haanpää, ja syksyllä nähdään uusia käänteitä kiehtovassa näytelmässä.

Perinteinen kirjailija–kustantaja-malli näyttää tulleen tiensä päähän. Kirjailijat ovat menettäneet luottamuksensa kustantajiin ja enemmän tai vähemmän epätoivoisesti etsivät turvapaikkaa. Ja mikäli et tätä jo tiedä, kerrottakoon, että muuttuneessa toimintaympäristössä kustantajat rakentavat parhaillaan uudenlaisia sopimusjärjestelmiä, joiden tarkoitus on kauniisti sanottuna viedä juusto kirjailijan lasten leivän päältä.

Ilmassa on vahva tilaus uudenlaiselle toimintamallille. Se luottoihminen, johon kirjailija voisi kaikissa tilanteissa turvata, olisikin agentti. Olen pohdiskellut, voisinko ryhtyä tällaiseksi agentiksi.

Tarkoitan tässä nimenomaan kotimaassa toimivaa kirjailijan edustajaa. Minulla ei ole vaadittavia kontakteja ja kokemusta kirjailijoiden ulkomaanoikeuksien hallinnointiin.

Oletetaan, että kahden vuoden kovalla työnteolla saisin 15–20 kirjailijan sopimusasiat hoidettavakseni. Heissä olisi muutama menestyskirjailija, koko joukko vankkaa keskikastia ja kourallinen tulevaisuuden toivoja. Neuvottelemieni sopimusten kautta kulkisi vuosittain noin sadantuhannen uutuuskirjan myynti. Kohtuullinen korvaus agentin työstä olisi kaksi prosenttia, joista toinen nipistettäisiin kirjailijalta, toinen kustantajalta.

Toimintamallissa on kaksi vaikeaa kohtaa. Ensinnäkin olisi kyettävä saavuttamaan kirjailijoiden luottamus ja saatava heidät vakuuttuneiksi, että sopimusasiat kannattaa hoitaa agentin kautta. Toiseksi olisi pystyttävä keräämään niin vahva kirjailijasalkku, että olisi ylipäätään asiaa neuvottelupöytään kustantajien kanssa.

Mutta taloudellisesti malli ei toimi. Suomi on liian pieni maa: liikevaihto ei riitä toimiston pyörittämiseen. Vaikka kysymyksessä olisi yhden miehen firma, agentti ei pystyisi maksamaan kohtuullista palkkaa edes itselleen.

Viime vuosien myllerryksessä kirjailijat ovat toimineet siten, että suuriin tai keskisuuriin kustantajiin pettyneet kirjailijat ovat hakeutuneet pienehköjen reilun kaupan kustantajien huomaan. Niillä on kuitenkin vain rajalliset mahdollisuudet ottaa lisää kirjailijoita listoilleen.

Siksi olen vakuuttunut, että agentit tulevat pian myös kotimaiseen kustannusbisnekseen. Kunhan vain joku keksii taloudellisesti toimivan kuvion. Tyytymättömiä ja turvattomuutta tuntevia kirjailijoita on jo riittävän paljon.

We are the good guys

Harjoittelin joskus intensiivisesti karatea tyylisuunnassa, jonka oli perustanut amerikkalainen Paul Arel. Hän oli 1950-luvulta lähtien opiskellut syvällisesti perinteisiä japanilaisia sotataitoja ja oli ollut muun muassa USA:n merijalkaväen lähitaistelukouluttajana ennen ryhtymistään yksityisyrittäjäksi.

Eräs Arelin tunnuslause oli: ”We are the good guys.” Niin amerikkalaiselta kuin lausahdus kuulostaakin, sen pohjana oli toisaalta myös bushido, Japanin samuraiden eettinen koodisto.

Sanotaan, että karatessa ei ole ensimmäistä lyöntiä. Jokainen tekniikka alkaa torjunnalla. Karaten harjoittaja ei saa hyökätä, hän voi ainoastaan puolustautua. Itsepuolustuksen idea onkin vahvasti esillä kaikissa itämaisissa taistelutaidoissa, ja sillä perustellaan saleilla opeteltavan väkivallan eettinen korkeatasoisuus.

Tosiasiassa samurait eivät ole koskaan olleet erityisen jaloja, vaan he olivat raakoja ammattisotilaita. 1930-luvulla, jolloin vanhat taistelutaidot kehittyivät uuteen kukoistukseen ja karate levisi länsimaiseen tietoisuuteen, militarismi Japanissa nousi vyöryen esiin. Nankingin verilöylyssä 1937 japanilaiset harjoittelivat perinteistä miekankäyttötaitoa oikein urakalla muista julmuuksista puhumattakaan.

Barack Obaman operaatio Osama bin Ladenin eliminoimiseksi toteuttaa amerikkalaisten käsitystä puolustautumisesta. Sitä voisi nimittää laajennetuksi itsepuolustukseksi. Jotta puolustautuminen olisi kyllin tehokasta, on joskus ryhdyttävä hyökkäykseen ja varmistettava strategiset asemat. Tätä ideaa USA on toteuttanut koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ympäri maailmaa. Bin Ladenin tappaminen on tietenkin myös kosto.

Usein ajatellaan, että itsepuolustus oikeuttaa voimakeinot. Näin ei kuitenkaan ole. Väkivalta on väkivaltaa, ilman lievennyksiä. Sen, joka siihen ryhtyy, on elettävä päätöksensä kanssa. Lukemattomat sodan veteraanit voivat kertoa painajaisistaan, vaikka tappamisen oikeutus on heille moneen kertaan perusteltu ja siunattu.

Kerran harjoittelimme salilla puolustautumista aseita vastaan. Muuan amerikkalainen ohjaaja käski tehdä sellaista, josta Suomessa saisi ehdottoman vankeustuomion mutta joka USA:ssa lienee perustavia kansalaisoikeuksia: pistoolin riistämisen jälkeen hän käski ampua hyökkääjän.

Kuulostaa ontuvalta vedota lainsäädäntöön, kun joissakin maissa yksilöllä on varsin laajat oikeudet voimankäyttöön. Sotarikostuomioistuimet ovat irvokkaita näytöksiä, joissa yritetään saada oikeutta maailman perimmäistä pahuutta vastaan.

Laulussaan Devils And Dust Bruce Springsteen kuvaa jalkaväkisotilaan kokemusta Irakin sodasta ja tuo kouriintuntuvasti esille, että raakuuteen ja silmittömään tappamiseen ajaa pelko. Hän on tavoittanut psykologisen oivalluksen: luultavasti pelko kätkeytyy kaiken väkivaltaisen käyttäytymisen taustalle. On surullista ja järkyttävää, miten muu maailma saa kokea nahoissaan yhä uudestaan amerikkalaisten kollektiivisen pelon.

Suihkulähteet pulppuavat

Valo lisääntyy päivä päivältä ja vaikuttaa virittävästi käpyrauhaseen. Luulisi olevan parempiakin puheenaiheita kuin persut ja Portugalin lainapaketti, vaikkapa se, miten Williamin miehinen kuolemattomuuden eliksiiri kohtaa Catherinen ikuisen naisellisuuden.

Alkuperältään thaimaankiinalainen Mantak Chia saavutti 1980-luvulla jonkinlaisen kulttimaineen julkaisemalla taolaiseen perinteeseen pohjautuvat teoksensa miehen ja naisen seksuaalisuudesta. Niiden perusajatuksena oli, että seksuaalienergian säätely ja jalostaminen erityisten harjoitusten avulla johtaa suurempaan nautintoon ja spirituaaliseen kehittymiseen.

Kaukoidän perinteen kautta on mahdollista löytää luonteva ja syvällinen suhtautuminen seksuaalisuuteen, mutta hiukan minua kiusaa se, miten nämä opit jälleen kerran tarjottiin länteen. Chian ensimmäisen kirjan yläotsikkona oli Taoist secrets of love.

Länsimaisen ihmisen on kai vaikea päästä salamyhkäisyyden tunteesta, mitä tulee seksiin. Vielä 1800-luvulla Euroopassa kehitettiin kidutuslaitteita nuorten masturboinnin ehkäisemiseksi. 1950-luvulla ns. suihinotto oli laitonta monissa Yhdysvaltain osavaltioissa ja siihen taivuttelu oli peruste avioeron saamiseen. Sitä vastoin taolainen seksuaalisuuden filosofia oli jo kaksituhatta vuotta sitten täysin kehittynyttä.

Chian esittelemistä lukuisista harjoituksista keskeiseksi muodostuu se, jota hän nimittää kiveshengitykseksi (miehellä) ja munasarjahengitykseksi (naisella). Tarkoituksena on keskittymisen ja huomion ohjaamisen kautta aktivoida seksuaalienergia ja nostaa se sitten selkärankaa myöten ylös päälaelle asti.

Olennaista on myös se, että mies ei ejakuloi vaan kerää seksuaalienergiaa. Kun harjoituksia on tehnyt kyllin kauan, on mahdollista saavuttaa orgastinen tila, joka ei ole riippuvainen ejakulaatiosta ja joka voi toistua ja jatkua rajoituksitta.

Chia itse kertoo toteuttaneensa tätä menetelmää jopa niin, että lapsen hankkimisen tultua ajankohtaiseksi hän ejakuloi tasan kaksi kertaa: ensiksi puhdistettiin tiehyet ja sitten hedelmöitettiin munasolu.

Nyttemmin Chia on laventanut opetustaan kattamaan kaikenlaisen henkisellä polulla opastamisen ja tuotteistanut ”mestarina” olemisensa niin kuin asiaan kuuluu. Jo varhaisissa teoksissa näkyy fanaattisuuden häivähdys siinä, miten hän suhtautuu niihin, jotka toteuttavat seksuaalisuuttaan tavalliseen tapaan ja ruiskuttelevat siemennestettään ”kuin suihkulähteet”.

Mantak Chian näkökulmasta yhden yön kännipano on suurin piirtein tyhmintä, mitä ihminen voi tehdä, kun seksuaalisuuden kautta hänellä olisi yhteys maailmankaikkeuden luoviin voimiin ja jumalaisiin sfääreihin. Asiaa ei ole pakko nähdä noin suurellisten kuvien kautta, mutta jokin itu näissä ajatuskuluissa on, joka minua viehättää.

Antaa uutta luovan valon virrata. Antaa täyteyden ja tarkoituksen puhjeta esiin. Kosketetaan, rakastetaan.