Kategoria: elämä

Kirjailijaksi kouluttaminen

Sydämeni tulvii lämpimiä tunteita niitä kohtaan, jotka juuri valmistautuvat Oriveden kesäkursseille kirjoittamista harjoittelemaan, samoin heidän opettajiaan kohtaan. Olen iloinen koko suomalaisesta kirjoittajakoulutuksesta, joka ei toki ole viimeiseen saakka järjestäytynyt vaan joka on syntynyt ja kasvanut käytännön tarpeesta.

Sitä palavaa innostusta kynällä ilmaisuun. Sitä uupumatonta ohjausta. Että kirjoittajia on näin paljon. Että kirjoittaminen on näin tärkeää.

”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”, sanoi Erno Paasilinna. Oikeastaan ikävää, että hän tuli sen sanoneeksi, niin paljon sitä on sen jälkeen hoettu. Minusta on suorastaan noloa katsoa, miten monet arvostetut kirjailijat ovat toistaneet ajatuksen joko sanasta sanaan tai erilaisina muunnelmina. En näe siihen muuta selitystä kuin että näin pidetään yllä romanttista kirjailijamyyttiä, jolle ei ole mitään katetta.

Otetaanpa kokeeksi tuhat tavallista suomalaista, jotka toivovat voivansa kirjoittaa kirjan. He saavatkin jonkinlaisen tekstin aikaiseksi ja lähettävät sen kustantajalle.

Arvioisin, että ainakin 900 heistä on elänyt elämän, josta voisi tulla kirjailijaksi. Ja kuitenkin ainoastaan yksi tuhannesta tulee kirjailijaksi.

Paasilinnan menetelmä vaikuttaa kovin tehottomalta, kun verrataan sitä joukkoon, joka on saanut koulutusta luovassa kirjoittamisessa ja yltää sitten kirjailijaksi. Luku on vähintään prosentteja, ehkä kymmeniä prosentteja, huikean paljon enemmän kuin luonnonmenetelmällä.

Korkeatasoista kirjoittajakoulutusta saa monesta paikasta. Oriveden opiston lisäksi voi mainita Teatterikorkeakoulun, Kriittisen korkeakoulun, Turun ja Jyväskylän yliopiston, Viita-akatemian, Nobelistiklubin jne. Kaikista näistä tulee lahjakkaita, harjaantuneita kirjailijoita.

Jotain kuitenkin vielä puuttuu: täysimittainen akateeminen kirjailijakoulutusohjelma. Luonteva paikka sille olisi esimerkiksi Helsingin yliopistossa kirjallisuuden ja suomen kielen oppiaineiden rinnalla. Professori ja pari lehtoria tai assistenttia riittäisi ensi hätään, jos hallinto voitaisiin sijoittaa jollekin olemassa olevalle laitokselle.

Akateemisen tutkinnon perustaminen olisi välttämätöntä, jotta kirjoittajakoulutuksen arvostus ylipäätään saisi institutionaalisen vahvistuksen. Muilla taiteenlajeilla on korkeimman tason ammattiin johtavaa koulutusta, miksei sitten kirjallisuudella?

Samalla kun opiskelija suorittaa kandidaatin tai maisterin tutkinnon, oppiaineen koulutusohjelma olisi rakennettu siten, että tulevat kirjailijat verkostoituisivat kustannusmaailmaan, mediaan ja kaikkialle muuallekin yhteiskuntaan. Mallia sopisi ottaa vaikka Yhdysvalloista.

Käytännön kokemukseni perusteella Oriveden opiston mestarikurssin ja Gummeruksen kirjailijakoulun vetäjänä voin todeta, että karsintamenettely ja koulutusohjelma on mahdollista rakentaa niin haastavaksi, että luovan kirjoittamisen maistereista oikeasti tulee kirjailijoita. Ja voin kertoa, että on huikeaa kätilöidä, katsoa että sieltä se syntyy, tukka päässä, valmiina kohtaamaan maailman.

 

Saako päivystävälle kirjastonhoitajalle

Olen yleisten kirjastojen mies. Kaikki alkoi siitä, kun kymmenvuotiaana lunastin ensimmäisen kirjastoautokortin ja astuin tuohon huikeaan sivistyksen temppeliin, joka kulki pyörillä ja joka pysähtyi kolmesti viikossa kaupunginosassamme. Kaikki nämä kirjatko minun ulottuvillani.

Tietysti vuosien kuluessa itsellenikin on kertynyt jonkinmoinen kirjasto, ja olen tottunut hyödyntämään tieteellisiä kirjastoja, mutta aina uudestaan tie vie kulloistakin asuinpaikkaa lähinnä olevaan kunnalliseen kirjastoon.

Tohtiiko sanoa, että rakastan yleisiä kirjastoja. Nautin niiden atmosfääristä. Olen valtavan tyytyväinen, kun huomaan kävijöiden hiljentyneen kirja- tai levyhyllyjen eteen, luku- tai lehtisaliin. Ja yleisten kirjastojen demokraattinen, tasa-arvoinen perusidea on minusta valtavan hieno.

Kesän koittaessa kuitenkin kirjaston palvelujen saaminen muuttuu hankalaksi. Olen usein iltaisin ja viikonloppuisin kolkutellut kaupunginkirjaston ovella ja huomannut sen suljetuksi. Sattumalta kahtena peräkkäisenä perjantaina kirjaston ovi oli koko päivän teljetty, ensiksi Mikkelissä ja sitten Porvoossa, henkilöstön koulutuspäivän vuoksi. Keskellä viikkoa minut hätistettiin lukusalista ulos jo iltaseitsemältä.

Ymmärrän, että kesällä kirjastojen kävijämäärät saattavat supistua ja että henkilöstön täytyy saada pitää vuosilomansa. Mutta toisaalta kuntalaiset ovat myös oppineet, että lomakaudella on turha odottaa saavansa täysimittaisia kirjastopalveluja, eivätkä ehkä siksi tule kirjastoon. Pienillä paikkakunnilla on tavallista, ettei kunnankirjastoa pidetä auki edes joka päivä.

Miksei yleisten kirjastojen aukioloa voisi lisätä, mieluiten niiden pitäisi olla lähes aina avoinna. Tai jos henkilöstöresurssit estävät tällaisen, eikö voisi olla päivystävä kirjastonhoitaja, jolle voisi soittaa koska tahansa ja joka tulisi avaamaan ovet ja lievittämään akuuttia kirjastotarvetta.

Syksyn tullen koululaisten, opiskelijoiden ja muiden kuntalaisten joukko saapuu taas sankkana. Uskon monien heistä toivovan samaa kuin minä, että kirjastossa voisi viihtyä pitempään ja paremmin. Kirjaston yhteydessä olisi kunnollinen ravintola, tunnelmallinen ja intiimi kahvila sekä toimiva auditorio esitysten ja kirjallisten tilaisuuksien järjestämiseen. Monenlaista taiteellista ja ilmaisullista aktiviteettia sopisi saman katon alle.

Mutta ennen kaikkea kirjaston aukioloaikoihin on saatava muutos. Perjantaina ja lauantaina ovet pidettäköön auki kello 23:een, muina päivinä sopii sulkea tuntia aiemmin. Aamulla avattakoon viimeistään yhdeksältä.

Ja se päivystävän kirjastonhoitajan numero on syytä laittaa viipymättä kunnan nettisivuille.

Pelottomuudesta

”Peloton ääni on kuolematon”, sanotaan Upanisadeissa. Tarkkaan ottaen lause on Tuomas Anhavan runosta, hänen tulkintaansa 2800 vuoden takaisesta tekstistä. Puhutaan hyvin iäkkäästä kirjallisuudesta, varhaisemmasta kuin Ilias, joka on länsimaisen kirjallisuuden vanhin teos. Sanat ovat kulkeneet pienen matkan kohti kuolemattomuutta.

Kyseisessä Chandogya-upanisadissa todetaan, että joka katsoo tarkasti kuvaansa veden pinnasta, näkee todellisen itsensä: kuolemattoman, pelottoman sielunsa. Olisiko näin vanhoilla totuuksilla vielä käyttöä? Minusta näyttää siltä, että nykyään on joka puolella kyyristelijöitä ja väistelijöitä.

Vanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja teini-ikäisille lapsilleen. Työntekijät pelkäävät työnsä puolesta, eivätkä johtajat tohdi kohdata alaisiaan. Kirjailijat pelkäävät Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa. Kustantajat eivät uskalla sanoa ketjujen ostajille, mikä kirjojen vähittäiskaupassa on vikana, ja kaatavat lisää ilmaista viinaa. Perussuomalaiset pelkäävät muunvärisiä, ja kaikki loput pelkäävät persuja.

Kaiken huippuna Journalisti-lehti kertoo, etteivät toimittajat uskalla enää valita aiheitaan vapaasti. Lehtitalot ja ulkopuoliset painostajat ovat lopultakin onnistuneet muuttamaan journalismin viihteeksi, jonka tarkoitus on vain tuottaa taloudellista voittoa.

Jos toimittaja sensuroi itseään pelon vuoksi, hänen olisi syytä vaihtaa ammattia. Pelkoa hän toki saa tuntea, hänen pitääkin tuntea sitä jos siihen on aihetta.

Stephen Elop vaikuttaa pelottomalta ihmiseltä. En osaa perustella vaikutelmaani ja voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että hänellä on yhteys omaan sieluunsa. Hän on katsonut tarkkaan omaa kuvajaistaan ja hän on nähnyt itsensä. Sen vuoksi hän on menestynyt, ja sen vuoksi hän uskaltaa tehdä vaikeita ratkaisuita.

Entä jos kaikesta huolimatta pelkää? Jos ei pysty pääsemään peloistaan?

Kukapa olisi täysin peloton. Jokaisessa päivässä kohtaan monia pelon aiheita, joista osasta selviän kohtalaisesti, toisista taas huonommin.

Anhavan sitaatti tarkoittaa, että tekee pelottomia tekoja, sanoo pelottomia sanoja, laulaa pelottomia lauluja. Se tulee mahdolliseksi, kun on uskaltanut katsoa itseään sielua myöten.

 

Kirjojen toimittamisesta

Vanhat kustannustoimittajat ovat pahimpia. Kun tarjoaa kelpo tekstiä luettavaksi, ei kannata odottaa kiitoksia. Ensiksi syntyy latautuva hiljaisuus, jonka aikana ehtii miettiä, mitähän sieltä on tulossa, ja sitten seuraa hitaasti käynnistyvä repliikki: ”Kyllä, mutta…”

Olen muiden töiden rinnalla ja päätyöksenikin editoinut käsikirjoituksia liki neljännesvuosisadan, ja se jättää jälkensä. Jokaiselta kansiin sidotulta kirjalta, jonka ehdin lukea, odotan lähinnä huikeutta. Sitä saa harvoin. On piinallista nähdä valmiissa painotuotteissa äpäriä, tavutus- ja välimerkkivirheitä sekä huolimatonta kielenkäyttöä.

John Simonin elämäkertaa Pekka Herlinistä on hehkutettu niin paljon, että tartuin kirjaan valtavin odotuksin. Petyin. Se hyöty kirjan lukemisesta kuitenkin oli, että rupesin vasiten tarkastelemaan, mitä kirjan toimittamisessa tulisi tapahtua.

Koneen ruhtinas -elämäkerta (2009) on moitteettomasti editoitu, jos katsotaan sitä pintapuolisesti, teknisen ja lausetason toteutuksen kannalta. Mutta syvemmälle tarkastellen puutelistasta tulee kohtuullisen pitkä.

Kirjan viiteapparaatti on jäykkä ja luettavuutta haittaava. Sitaatit ovat liian pitkiä, eikä toimittaja ole tiedostanut, ettei litteroituja haastatteluja voi sellaisenaan painaa. Ne pitää aina muokata kirjoitukseen sopiviksi ja sujuviksi.

Elämäkerran kompositiossa John Simon on hakenut tehoja poikkeamalla kronologiasta, mutta hän epäonnistuu. Tuloksena on jäykkää kerrontaa ja valtavan paljon toistoja.

Simonin sanoma on lyhykäisyydessään: Pekka Herlin oli suurmies. Hän oli alkoholisti mutta siitä huolimatta suurmies. Simon saa lähes kaikki haastateltavansa alleviivaamaan tämän väittämän, jopa edesmenneen Paavo Rintalan.

Teoksen poikkeuksellisia ansioita on toisteltu, mitä en oikein ymmärrä. Ehkä sitten Suomen kaltaisessa maassa tosiasioiden kertominen on niin kovin harvinaista.

Inhimillisesti kiinnostavinta tässä yhteydessä ovat olleet Niklas Herlinin lausunnot isästään, joita julkaistiin lehdissä ja joista jokunen on päätynyt elämäkertaankin. Hän puhuu pelosta elämän perustunnetilana ja tarjoaa hurjan näköalan Kone-osakeyhtiön johtajan sielunmaisemaan. Suurentelevia sanoja hän ei tarvitse.

John Simonilla olisi ollut ainekset järisyttävään tarinaan, jos hän vain olisi kyennyt sen kirjoittamaan. Käsillä on dostojevskimaisiin syövereihin vieviä ristiriitoja ja Shakespearen kuningasnäytelmien veroista draamaa mukaan luettuna verinen loppukohtaus. Mutta kaikki nämä ainekset jäävät kerronnallisesti hyödyntämättä.

Elämäkerran editorilla on ehkä ollut arvovaltainen toimituskunta niskaan henkäilemässä. Ja silti, kuten aina, lopputulos ratkaisee. Toimittajan olisi pitänyt luoda viipyvä katse kirjoittajaan ja sanoa: ”Kyllä, mutta…”

Kirjoitapa koko juttu uudestaan. Selvitä, mikä oli Pekka Herlinin todellinen suhde isäänsä. Kuvaile psykologisesti uskottavalla tavalla Kirsti ja Pekka Herlinin perheen sisäiset jännitteet. Selitä ujon ja estyneen sekä toisaalta brutaalin ja väkivaltaisen miehen henkinen rakenne. Kerro minne autonkuljettaja ohjasi yöllä silloin, kun matka ei suuntautunut kotiin Kirkkonummen Thorsvikiin.

 

Henkisen ulottuvuudet

Minulla on tapana käydä aika ajoin Valamon luostarissa Heinävedellä rauhoittumassa. En ole ortodoksi ehkä näe ortodoksisuutta romanttisen udun lävitse, mutta minua viehättää paikan alkuperäinen tarkoitus: hiljentyminen, sisäisten ulottuvuuksien tutkiminen.

Henkinen maailma on valtavan lavea, sehän sisältää kaiken. Universumia ei ole olemassa, ellemme me ole sitä havaitsemassa. Toisaalta olen samaa mieltä kuin Joel Lehtonen, joka Roomassa kirjoittaa jesuiittakoulua käyvästä ystävästään: ”Se on niin ilettävää ivaa tuo jumalisuus.”

Ulkokohtainen hengellinen elämä herjaa ihmistä. Kaikkien uskontojen harjoittamisessa on helppo nähdä piirteitä, joissa ihmisyydelle tehdään väkivaltaa.

Kosmologian professorin Kari Enqvistin kirjoitukset ovat kiehtoneet minua pitkään. Yleistajuisissa teoksissaan hän on tuonut maallikkojen ulottuville fysiikan ja kosmologian näköaloja ja lisännyt siten maailman ymmärtämystä. Samalla hän on tehnyt ideologista käännytystyötä puhumalla tieteellisen, tiukasti materialistisen maailmankuvan puolesta.

Teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) hän on löytänyt jotain henkilökohtaisesti uutta. Hän pohdiskelee, onko hänelle materiaalisen todellisuuden lisäksi olemassa muutakin. Vastaus: muistot vanhemmista, kiitollisuus heitä kohtaan.

Näin syntyy uskonto. Kun ihminen alkaa puhua edesmenneille esi-isille, hän siirtyy siihen henkiseen todellisuuteen, jota usein uskonnoksi nimitetään.

Myös materialismi on uskomusjärjestelmä. Leena Krohn on kirjoittanut jossain, että hän uskoo neliulotteiseen aika-avaruuteen. En ymmärrä, miksi siihen pitäisi uskoa tai olla uskomatta. Se on malli, joka joskus vastaa kokemustamme todellisuudesta, joskus taas ei.

Olen käsittääkseni tehnyt Valamossa ’syntiä’. Olen vastoin luostarin johtajan arkkimandriitta Sergein nimenomaista kieltoa joogannut (salaa) luostarinmäellä. Asennot, liikkeet, hengitykset ja mantrat, jotka jossain muualla eivät vahingoita ketään ulkopuolista, aiheuttavat luostarin alueella huonoja vaikutuksia. Ehkä ne kutsuvat pahoja henkiä.

Tunnustukset ja opinkappaleet eivät liikuta minua. Jumalan nimet ovat minulle yhdentekeviä. Mutta sisäinen todellisuus – sitä kerta kaikkiaan täytyy havainnoida, sillä ilman sitä en ole olemassa.

Otan rannalta pyöreän kiven käteeni, kuuntelen onko siellä joku. Näen iltatuulen puiden latvoissa, katson onko sillä jonkun hahmo.