Kategoria: elämä

Automiehiä

Minulla on kaksi ystävää, Aulis ja Jukka, joita yhdistää muuan piirre. He molemmat vuodattavat syvimmät tunteensa nelitahtiselle lemmikilleen, jonka kehräystä he eivät väsy kuuntelemaan.

Jos kerron kummalle tahansa jostakusta heille ennestään tuntemattomasta henkilöstä, ennen pitkää he kysyvät: ”Onko se automiehiä?”

Sana merkitsee heille varsin erilaisia asioita. Aulis on toki viisitoista vuotta Jukkaa vanhempi, mutta sanoisin silti, että kysymyksessä on ennemminkin temperamentti- kuin sukupolviero.

Aulikselle automies on sellainen, joka pitää hyvää huolta ajokistaan ja tekee itse kaikki korjaus- ja huoltotoimet. Hän ei ole koskaan ostanut uutta autoa, koska ensimmäiset kuusikymmentätuhatta kilometriä ovat moni verroin kalliimmat kuin kaikki sen jälkeiset. Vanhassa vara parempi, ja kun on itse laittanut, tuntee yksilön.

Jukka taas ei aja juuri kahta vuotta vanhemmalla autolla. Häntä kiinnostaa tekniikka siltä osin kuin se ilmenee auton suorituskyvyssä, ajomukavuudessa ja ulkonäössä. Viimeksi hän erehtyi 5-sarjan BMW:hen, minkä hän kuitenkin korjasi heti, kun keväällä tuli uusi malli Audin A6:sta. Hän on sittenkin enemmän Audi-miehiä.

Auliksella oli uusimmillaan 2000 vuosimallin Toyota Avensis. Siitä oli melkoisesti riesaa, kun moottorilla oli taipumusta ylikuumenemiseen ilman selvää syytä. Erään Pornaisissa asuvan vanhuksen ladosta löytyi sitten Ford Escort 1300E vuodelta 1974. Aulis ei ole koskaan perustanut historiallisten autojen harrastamisesta, mutta tämän hän osti, koska se oli vähän ajettu ja hyväkuntoinen.

Uuden A6:n ajettavuus on kohdallaan: painopiste on aiempaa alempana ja akseliväli on pidentynyt peräti seitsemän senttiä. Ajo-ohjelman säädettävyys kuljettajan tarpeitten mukaan on vertaansa vailla. Jukka valitsi automaattivaihteiston ja navijärjestelmän kosketuspaneeleineen. Kuljettajan turvana on huippumoderni ajovalojärjestelmä ja aktiivinen kaistanvahti, joka tarvittaessa tekee korjaavan ohjausliikkeen kaistamerkinnöistä.

Talvella Aulis purki ja huolsi perusteellisesti Escortin. Nyt hän tuntee sen jokaista männänrengasta, vaihteiston laakeria ja vetoakselin niveltä myöten. Internetistä löytää nykyään helposti varaosat, tai jos ei löydä, Auliksella on taitava tuttu sorvari.

Auliksen ja Jukan kielenkäytössä automies tarkoittaa jotain sellaista kuin ’taiteilija’, ’runoilija’, ’suuri sielu’. Jos joku kysyisi heiltä poissaollessani, olenko minä automies, vastaus olisi järkkymätön ei. Se on tottakin: osaan vaihtaa renkaat ja lisätä öljyä mutten juuri muuta, ja kulkuvälineen ominaisuuksiin en ole koskaan osannut sijoittaa vähäisiä varojani.

Jos minusta tulisi automies, haluaisin mieluummin olla Auliksen kaltainen herkkäkätinen mekaanikkosielu. Mutta jos hybridit ja vallan sähköautotkin yleistyvät, kallistuisin ehkä sittenkin Jukan tavoin tekniikan viimeisimpiin saavutuksiin.

 

Henkisistä opettajista

Olen seurannut monia henkisiä opettajia – etäisyyden päästä. Olen tarkkaillut, minne he menevät ja minne oppilaansa johdattavat.

Ja katso: ihmisen usko on suuri. Mutta halu uskoa on vieläkin suurempi. Muuan guru väittää elävänsä henkiravinnosta (prana), mutta salassa hän ahmii ruokaa. Selibaattia ylistävä mestari on todellisuudessa seksiaddikti, joka viettelee yhä uusia naisia saadessaan heitä seuraajikseen. Maailmaa syleilevän rakkauden apostoli pitää tarkkaan huolta siitä, että korkeat kurssimaksut on suoritettu tilille, eikä maksa avustajilleen senttiäkään palkkaa.

Miten se aina meneekin näin.

Jeesus Nasaretilainen oli juutalaisen lahkon perustaja, joka tuskin osasi aavistaa liikkeensä myöhempää karmivaa historiaa. Hän käytti tyypillisiä lahkojohtajien keinoja: manipulointia, suggestiota, silmänkääntötemppuja.

Jeesus epäilemättä oli taitava, karismaattinen puhuja, ja hän kykeni manipuloimaan suuriakin väkijoukkoja. Suggestion avulla hän sai ihmiset pauloihinsa ja uskotteli ruokkivansa heidät kylläisiksi muutamalla leivällä ja kalalla, vaikka kukaan ei saanut mitään suuhunsa.

Hänellä oli tietämystä psykosomaattisista oireista. Hän tunnisti katatonisia ja toiminnallisia häiriöitä ja tiesi, että hän saattoi väliaikaisesti poistaa oireet, vaikka toipuminen tuskin jäi pysyväksi. Aikalaiset uskoivat halvatun tai riivatun ihmeenomaiseen parantumiseen.

Erikoisen taitavasti Jeesus rakensi suggestion, joka liittyi hänen lähestyvään kuolemantuomioonsa ja sen täytäntöönpanoon. Toistuvasti hän kertoi, mitä tulisi tapahtumaan, ja seuraajat uskoivat näkevänsä juuri sen.

On varmaan tarpeetonta yrittää jälkikäteen määritellä, mikä persoonallisuushäiriö Jeesuksella oli, mutta aivan varmasti jokin. Jos mies julkisella paikalla väittää olevansa Jumalan poika, joko hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt tai hän valehtelee patologisesti.

1970-luvulta lähtien vaikuttanut U.G. Krishnamurti käänsi opetuksen ja guruuden idean ylösalaisin ja vei johtopäätöksensä yli kaikkien rajojen. Hän sanoi: ”Ei ole mitään ymmärrettävää, ei ole valaistumista. Älkää tulko tänne, minulla ei ole teille mitään annettavaa.”

U.G. halusi purkaa kaikista perimmäisistä kysymyksistä mystiikan, koska mihinkään niistä ei voinut vastata. Niihin vastaamisessa ei ollut mitään mieltä. Huolellisen käsiteanalyysin kautta hän osoitti jopa sen, ettei minuutta ole olemassa. Ihmisen luonnollinen tila on ajatuksista riippumatonta olemista, eikä kysely tai erittely tuo siihen mitään selvyyttä tai merkitystä.

Tämä maailma on gurujen. Ei varmaan ihmetytä se, että myös U.G.:n kaltaisella antifilosofilla on innokkaita kannattajia. Ihmiset turvautuvat henkisiin opettajiin eivätkä halua ottaa täyttä vastuuta omasta elämästään.

 

Tappamisen psykologiasta

Väkivallanteot uutisissa kauhistuttavat minua. Uskoisin olevani suurta enemmistöä sikäli, etten voi täysin ymmärtää väkivaltaisia toimintamalleja, koska en voi kuvitella, että itse toimisin siten.

Mutta en myöskään halua suojella maailmankuvani eheyttä leimaamalla tietoisuuteni mediassa räjäyttävän murhaajan kiireesti mielisairaaksi tai psykopaatiksi. Tällainen reaktio on tavattoman yleinen, ja se merkitsee ongelman ulkoistamista: irrationaalinen pahuus mellastaa tuolla, mutta me olemme hyviä ihmisiä ja sytytämme kynttilän uhrien muistolle.

On ehkä liioittelua sanoa, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Emme kuitenkaan tiedä, kenestä sellainen tulee, kun jotain poikkeuksellista tapahtuu. Usein murhaajan kerrotaan olleen sympaattinen ja miellyttävä lähimmäinen, ennen kuin hän teki tekonsa.

Sotilaallisilla toimilla on erityinen status kulttuurissamme ja ajattelussamme. Sota oikeuttaa tappamisen, ja on helppo huomata, miten halukkaasti jotkut yksilöt ryhtyvät siihen luvan saatuaan.

Toisen maailmansodan aikana länsiliittoutuneet tarkoituksellisesti pommittivat hengiltä yli puoli miljoonaa saksalaista siviiliä, mitä ei kuitenkaan ole tapana nimittää joukkomurhaksi. Murhaamisen käsite tuntuisi vaativan omakohtaista käsityötä.

Suomalainen kaukopartiomies ei siekaillut lahdata vangiksi antautunutta venäläistä lähietäisyydeltä puukolla tai kirveellä, mikä oli hänen menestyksekkään toimintansa edellytyksiä. Ruandassa hutut naputtelivat tutsien päitä rikki ja irti vasaroilla ja viidakkoveitsillä, koska tuliaseita ja ammuksia ei ollut kylliksi. Vietnamissa palvelleiden amerikkalaisten keskuudessa syntyi käsite double veteran, ’tuplaveteraani’. Se tarkoitti sotilasta, joka oli ensiksi raiskannut vietnamilaisen naisen ja sen jälkeen tappanut tämän. Tuplaveteraani-sanan käyttöön näyttää sisältyvän ylpeilyä: tätä ei ole ihan joka poika tehnyt.

Ilmeisesti ihmisen perimässä on kyky omakätiseen tappamiseen. Kun sisäinen tai sosiaalinen pidäke jostain syystä murtuu, tavallisesta kunnon kansalaisesta tulee tappaja. Jotkut vaikuttavat suorastaan nauttivan murhaamisesta, silpomisesta ja raiskaamisesta. Tyypillisesti murhaaja myös kieltää uhrin ihmisyyden.

Miksi Anders Behring Breivikiä tai hänen tekojaan pitäisi yrittää ymmärtää? Eikö riitä, että hänet tuomitaan loppuiäksi vankilaan ja me vannomme ettei tällaista saa koskaan enää tapahtua?

Hannu Lauerma ehätti tuoreeltaan arvioimaan, että Behring Breivik on luultavasti psykopaatti ja kykenemätön myötätuntoon muita ihmisiä kohtaan. Tällainen tunnekylmyys on hänen mukaansa suurelta osin perinnöllistä, eikä sitä voida esimerkiksi terapiassa parantaa.

Behring Breivik kantaa ihmisen perimää. Sen lisäksi hän on länsimaisen yhteiskunnan tuote, hänen mielensä on median ja vapaan mielipiteenilmaisun muokkaama. Uutisia ja internetiä seuraamalla meille tulee helposti tunne, että pahuus on ihollamme. Mutta se on myös ihon alla.

Dalai-lama Tenzin Gyatso on useasti todennut, että ihminen on perusolemukseltaan hyvä, hänellä on kyky ja pyrkimys hyviin tekoihin. Miten mielelläni haluaisin siihen uskoa.

Laulujen lunnaat

Onko sinulla paikkoja, joihin liittyy vahvoja muistumia jostakusta läheisestä? Nousevatko kuvat sieluusi vastustamattomasti, ilman tietoista muistelua aina kun kuljet siellä?

Minulla on Helsingissä katuja, kulmia ja kahviloita, joissa mieleen vyöryy muuan kadotettu ystävä, ja välittömästi minut valtaa ravistava, pitkä ikävä. Kaivattuni on ”kultainen poika”, jonka kuva vaikuttaa olevan aivan kuin toisesta maailmasta, menneestä.

Harri Sirolan kuolemasta on muutaman päivän kuluttua kymmenen vuotta. Vaikka olin nähnyt hänet viimeisen kerran laahustavana varjona, tieto hänen itsemurhastaan löi kovaa.

Olin tullut tuntemaan Harrin vuonna 1990. Gummeruksen kustannusvirkailijan Paula Pesosen pöydällä oli tuhatsivuinen paperipinkka, jota katsoin kunnioittavasti. Paula kysyi, kiinnostiko minua lukea se ja lausua siitä mielipiteeni. Vastasin myöntävästi. Se oli Harri Sirolan käsikirjoitus, josta syntyi romaani Kaksi kaupunkia.

Minun ja Harrin yhteistyö kesti liki vuosikymmenen, mutta heti alusta pitäen suhteessa oli muutakin, jotain erityisen arvokasta. Harrin avoimuus ja sydämellisyys ikään kuin kaappasi minut syleilyynsä, ja olimme heti ystäviä.

Vierailin ensimmäistä kertaa psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, kun menin Harria katsomaan. Sairaalan ilmapiiri ahdisti minua ja pelkäsin ”hulluja”, kuten muuan nuorimies siellä nimitti itseään.

Olen myöhemmin käynyt suljetuilla ja avo-osastoilla niin monta kertaa, etten lähtökohtaisesti pelkää mielessään sairastuneita. Olen kehittänyt oman määritelmäni: sairaalan seinät tarvitaan pitämään maailman hulluus erossa näistä vähäisimmistä, jotka eivät kestä sitä.

Luotin aina siihen, että Harri palaa sairaalasta säteilevänä itsenään ja kirjoittaa taas, nikkaroi ja rakentaa, purjehtii, kalastaa ja seikkailee maailman ääriin. Viimeistä kirjaansa hän ei jaksanut enää viimeistellä vaan jätti sen Paula Pesosen käsiin. Olen syyttänyt itseäni, etten silloin huomannut selvää merkkiä ja tehnyt ystäväni hyväksi jotain.

Niinä päivinä mielessäni takoivat Eino Leinon sanat: ”Kalliit on laulujen lunnaat.” En oikeastaan hämmästynyt, kun huomasin, että omaiset olivat laittaneet samat säkeet kuolinilmoitukseen.

En osaa kuvitella, miten elämäni olisi mennyt viime vuosina, jos Harri olisi ollut edelleen ystävänä läsnä. Minulle tulee monesta tärkeästä asiasta tunne, että tämän haluaisin näyttää hänelle, tästä haluaisin hänelle kertoa.

Kuuletko sinä minua, Harri?

 

Kirjoittamisen avaruus

Kirjoittamisen usein toistettu perusoppi kuuluu seuraavasti: mieti mikä on kohderyhmä. Valitettavan monet kirjoittajat noudattavat tätä ohjetta.

Poliittinen kolumnisti, lifestyle-toimittaja ja murrerunoilija ryhtyvät tekstintekoon pohdiskellen, mikä parhaiten vetoaa heidän kohderyhmäänsä. He laativat jälleen kerran palstantäytettä samoin argumentein, samoin sanamaalailuin ja samoin leukailuin, joita heidän lukijansa ovat jo oppineet odottamaan. He siis kirjoittavat tekstin, joka tavallaan on ollut jo olemassa.

Joka haluaa kirjoittaa jotain merkityksellistä, ei ajattele lukijoita. Hän antaa mennä: hän luo kynällänsä maailman.

Olen ollut Helsingin Sanomien vakituinen avustaja joskus silloin, kun lehti vielä kasvatti levikkiään ja teki sivumäärän puolesta ennätyksiä lähes viikoittain. Puhuttiin, että sunnuntain Hesarilla oli miljoona lukijaa. Kun sain juttuni pyhänä kulttuuriosaston avaussivulle, ajatus sykähdytti mieltä: minulla oli miljoona potentiaalista lukijaa.

Ajan myötä suhteellisuudentaju kasvoi ja potentiaaliset lukijat painuivat takaisin mielikuvituksen onkaloihin. Todellisten lukijoiden osuus oli ehkäpä promillen kymmenesosa, eivätkä he antaneet palautetta.

Uusi media tarjoaa kirjoittamiselle näkyvämmän kosketuspinnan. Internetissä ilmestyviin artikkeleihin liitetään kommentteja, kirjoitukset linkittyvät toisiinsa, keskustelu velloo herkeämättä. Ja sosiaalinen media tulee väistämättä muuttamaan sitä, miten miellämme kirjoittamisen, lukemisen ja tekstin olemuksen.

Bloginpitäjänä minulla on aputyökaluja, joilla saan tietoa todellisista lukijoista. Näen, mitä kautta he ovat löytäneet kirjoitukseni, milloin he ovat sen huomanneet ja mitkä aiheet eivät ole heitä kiinnostaneet.

Voin esimerkiksi todeta, että kevätkauden 2011 luetuimpia artikkeleitani olivat Pornopädi ja Suihkulähteet pulppuavat. Molemmat käsittelevät seksuaalisuuteen liittyviä asioita, mikä selittänee korkeaa listasijoitusta. Lisäksi jotkut kevään tullen puutarhaansa suihkulähdettä havitelleet päätyivät jälkimmäisen artikkelin lukijoiksi ja epäilemättä pettyivät.

Satunnainen lukija on näin tullut minulle tutuksi, olkoonkin että hän on usein yhä anonyymi, mutta hyvä niin. Hän on tuonut minulle monta ilahduttavaa yllätystä.

Blogialustan työkalujen keräämää dataa tarkkailemalla osoittautuu, että markkinointi- ja tiedotusopin perinteinen viestintäkaavio on puutteellinen. Tekstin lukija ei ole se joka on kohderyhmää vaan lähes kuka tahansa.

Tässä tulee todeksi kynälle ryhtymisen suurin viehätys. Meillä on kirjoittamisen avaruus, valtava, tutkimaton.