Kategoria: elämä

Eletyt muutokset

On kaikki niin kuin ennenkin, eikä mikään ole ennallaan. Kummallinen olotila. Yllättäen kesäsuunnitelmat menivät uusiksi. En olekaan siellä minne ensiksi suuntasin vaan aivan toisaalla: lapsuusmaisemissani Helsingin luoteisissa kaupunginosissa.

Olen nukkunut yöt pojanhuoneessani, olen tänä kesänä oleskellut Pajamäessä pidempään kuin koskaan sen jälkeen kun 1982 muutin pois sieltä. Lähistön vihreä ympäristö on läpikotaisin eletty, kaikki tutut skutsit ja galtsit ovat paikoillaan. Mätski virtaa kuten ennenkin ja houkuttelee pikkukundeja. Munkan rantsu näyttää oudosti autioituneelta.

Kesän 2022 asuin Hökarängen-nimisessä eteläisen Tukholman lähiössä. Kävin joka toinen päivä hakemassa ruokaa Farstan ostoskeskuksesta, missä tunsin itseni vähemmistöön kuuluvaksi. Hökis ja Pajamäki edustavat lähiöinä samaa kaupunkisuunnittelun ideaa: asunnot, palvelut ja työpaikat (mahdollisuuksien mukaan) on sijoitettu lähelle toisiaan.

Idea ei enää vuosikymmeniä rakentamisen jälkeen päde, minkä huomaa parhaiten pienistä liikehuoneistoista. Niihin on koetettu saada uudenlaista toimintaa – vaihtelevalla menestyksellä. Talot ovat pysyneet paikoillaan, mutta yhteiskunta on muuttunut. Hökiksessä näkee jonkin verran elämää, maahanmuuttajien ansiosta, Pajamäki on tyystin hiljentynyt.

Vanhempani ovat eläneet todeksi kolme isoa historiallista murrosta: maaltamuutto, jälleenrakennus ja työväestön keskiluokkaistuminen. Nyt he huomaavat vielä yhden muutoksen: yli puolella kotisairaanhoidossa tai invatakseissa työskentelevillä on maahanmuuttajatausta. Filippiineiltä, Vietnamista tai Keniasta tulleelle ei ole helppo kotoutua ja kouluttautua hoitajaksi. Toisenlaisia hankaluuksia kohtaavat taksikuskina työskentelevät Irakin kurdi ja somalialainen.

Minä ja minun vanhempani emme halua tehdä heidän elämäänsä yhtään vaikeammaksi.

Kesäjuttu

Riikin- ja suomenruotsalaisilla on aina kesäisin toistuva puheohjelma, josta olen hieman kateellinen, sommarprat. Jos suomenkielisellä puolella lähetettäisiin samanlaista ohjelmaa, se virittäisi pohtimaan, mistä puhuisin jos minua pyydettäisiin sarjaan pakisemaan.

Ohjelman konsepti tuntuu melko oudolta, vaikka mielelläni kiinnostavia tyyppejä kuuntelenkin: pidä esitys omasta itsestäsi. Tietenkin tämä sopii hyvin aikaamme, jossa yksityinen on julkista ja jossa huomiota herättääkseen on alituisesti korotettava panoksia.

Tiedän jo nyt, etten kertoisi koko elämäntarinaani enkä kertaisi työuraani. Mieluiten juttelisin jostain sellaisesta, joka ei liity suoranaisesti henkilööni. On vaikea ennakoida konkreettisesti kesäjutun sisältöä, sillä kokemukseni perusteella juuri tilaus synnyttää inspiraation.

En myöskään haluaisi kertoa siitä hetkestä, kun asetin itselleni kirkkaan päämäärän, kun oivalsin mikä on tärkeämpää kuin muu tai kun uskaltauduin epämukavuusalueelleni. Mitä sitten jää jäljelle aiheeksi? Kesäjuttuhan sanoo aina jonkin kiteytyksen elämästä.

Luultavasti kertoisin yhdestä päivästä, siitä miten se avautuu arkisena ja välittömästi. Mutta samalla tietysti haluaisin puhua siten, että samalla ilmentäisin persoonallisuuttani. Riittäisikö siihen uteliaisuus, asioiden ja tapahtumien seuraaminen, avomielinen uusien kasvojen kohtaaminen.

Bodhisattva Ksitigarbha

En ole kovin hyvä kohtaamaan kärsimystä, tarkoitan kanssaihmisten kokemaa. Mieluiten kääntäisin katseen muualle tai juoksisin karkuun.

Pyrin elämässäni yksinkertaiseen onnellisuuteen ja harmoniaan, mutta joskus kärsimyksen näkeminen on väistämätöntä. Jos joudun tilanteeseen, että minun myötätuntoani tarvitaan, on selvää, että autan ja tuen. Koetan sietää epämukavat tuntemukset itsessäni.

En ikinä ilkkuisi tai laskisi leikkiä muiden kärsimyksellä. En voisi kirjoittaa terveisiä välineeseen, jolla tapetaan tai vammautetaan ihmisiä.

Buddhalaisilla on bodhisattva nimeltään Ksitigarbha, joka on ottanut tehtäväkseen muiden auttamisen. Hän on tehnyt lupauksen, ettei siirry buddhaksi ennen kuin on pelastanut kaikki kärsivät ihmiset, ennen kuin on tyhjentänyt kaikki helvetit.

Ksitigarbha ei ole pelkkä vertauskuva, vaan tällaisia boddhisattvoja on keskuudessamme. Kirjeenvaihtaja asettuu alttiiksi Ukrainassa kertoakseen mitä siellä tapahtuu. Lääkäri työskentelee ilman rajoja, hoitaja lastensairaalan teho-osastolla tai vanhuspalvelussa. Sosiaalityöntekijä ei ota nuoren vihaa itseensä.

Ihmettelen, miten he jaksavat. Vietnamilainen munkki Thich Nhat Hanh on huomauttanut, että eivät he jaksakaan – loputtomiin. He tarvitsevat hengähdystaukoja ja muiden tukea.

Huomaan, että tässä kohdassa saatan tehdä jotain. Voin laittaa ruokaa Ksitigarbhalle, keittää hänelle teetä. Voidaan rauhassa jutella.

Tarina alkaa tästä

Tarina alkaa tästä. Niin kuin se aina alkaa. Enkä nyt tarkoita vuoden ensimmäisiä päiviä vaan jokaista uutta päivää. Tarkoitan esimerkiksi sitä, kuka tai millainen ihminen minä olen. Tai sinä olet.

Aikamme iso kertomus selostaa, ’kuinka minusta tuli minä’. Aina uudestaan.

Kuuntelen äänikirjaa, jossa elämäkertaansa lukee joku toisaalta tuttu, taitelija tai iskelmälaulaja. Lehdestä luen julkkiksen tai taviksen syvähaastattelun elämän käännekohdista, tragedioista ja onnen hetkistä, ja mitä hän on niistä oppinut. Joku on läpäissyt pitkän terapian ja käsitellyt kaikki traumansa ja häpeänsä.

Näin me olemme tottuneet ajattelemaan: tarinamme on se, joka ulottuu syntymästä tähän päivään. Olen tällainen, koska äitini teki niin. Olen tällainen, sillä koulussa tai urheiluseurassa minua kohdeltiin kaltoin. Olen tällainen, koska isoisä paleli talvisodassa ja ryyppäsi sotien jälkeen.

Kaikki tärkeitä kertomuksia. Mutta nyt haluan kääntää näkökulman.

Tarina alkaa tästä. Tästä hetkestä eteenpäin. Minä olen se, joka minä olen jokaisena käsillä olevana tovina. Otan vastuun itsestäni, kirjoitan itse oman tarinani.

Auringonkukkien aika

Kesä 2018 säihkyi kuumana. Kirjoitin romaania. Söin aamiaista vehreässä puutarhassa, joka vielä päivän varhaisina tunteita tuntui hetken vilpoisalta. Toisinaan poljin Hamarin telakkakylän rantaan ottamaan aurinkokylpyjä. Helteen vuoksi kävin suihkussa monta kertaa vuorokaudessa.

Kevään aikana jokin oli muuttunut. En viettänyt näitä hehkuvia päiviä yksin. Olin rakastunut ja orastavassa parisuhteessa.

Tunnetilat vaikuttavat ympäristön havaitsemiseen. Jos ihminen on ahdistunut, hän elää käänteisessä maailmassa. Hänen huomionsa kohdistuu asioihin, jotka vahvistavat hänen senhetkistä tunnettaan maailmasta. Hän katsoo nurjalle puolelle.

Hän huomaa vain epäsuotuisat ilmeet kanssaihmisten kasvoilla. Hän huolestuu inflaatiosta ja koronnoususta. Hän muistelee tekemiään virheitä ja arvelee, ettei tule koskaan saavuttamaan mitään.

Rakastunut puolestaan näkee valon ja tuntee lämmön. Hänelle koko maailma hymyilee.

Kesä ehti elokuulle. Sain lemmityltäni auringonkukkia, ensimmäistä kertaa koskaan. Asetin ne maljakkoon sisimmässäni täyteläinen tunne.

Siinä hetkessä auringonkukat saivat erityisen merkityksen. Ne lupasivat rakkautta ilman ehtoja, onnellisuutta ja riemua.

Kirjoittamiini viesteihin pujahti kuin itsestään mukaan auringonkukka-emoji. Joogatuntieni markkinoinnissa käytin kuvia auringonkukkapelloista, mikä sopi erityisen hyvin, sillä juuri loppukesällä kaikki palasivat taas liikuntaharrastusten pariin.

Auringonkukat ja niiden kuvat aineellistivat minulle rajatonta iloa.

Kunnes sota Ukrainassa muutti kaiken. Säihkyvän keltaisen takaa nousi esiin inhimillinen kärsimys ja ihmismielen pimeys. Auringonkukan symboliset merkitykset karttuivat uutisten myötä. Peloton ukrainalaisnainen käski miehittäjiä tunkemaan taskuihinsa auringonkukan siemeniä, jotka myöhemmin itäisivät, kun sotilaat kaatuisivat ja maatuisivat. Satokauden loppua kohden auringonkukat konkretisoivat käsillä olevaa ruokakriisiä.

Keväällä ja alkukesästä toivoin, että taistelut olisivat loppuneet ennen elokuuta, jotta olisin voinut katsoa auringonkukkia kuten neljä vuotta aiemmin. Mutta näin ei käynyt.

Auringonkukat merkitsevät minulle nyt sekä rakkautta että sotaa. Niiden yhteen sovittaminen tuntuu mahdottomalta.