Erään äänestäjän poliittinen historia

Poliittinen tietoisuuteni heräsi 1970-luvun lopulla. Sosiaalinen oikeudentunto ajoi minua vasemmalle, mutta ei ollut ainuttakaan puoluetta, joka olisi vastannut arasti puhkeavaan näkemykseeni.

Kehitin itselleni yleisliberaalin vasemmistolaisuuden vähän sen pohjalta kuin olin kuullut Amerikassa olevan vasemmistointellektuelleja kirjailijoita ja elokuvaohjaajia. Woody Guthrien ja Bruce Springsteenin kaltaisissa lauluntekijöissä oli oikeaa sosiaalista omaatuntoa: he kertoivat tarinoita tavallisista ihmisistä olosuhteiden armoilla.

1980-luvulla putosin poliittiseen tyhjiöön. Kulttuuritaistolaisuuden ja Urho Kekkosen ajan päättyminen aiheutti krapulan, jonka kärsi minun sukupolveni. Vai olinko se vain minä, en tiedä. Pettymys politiikkaan oli niin syvä, etten kyennyt antamaan ääntäni kenellekään. Vaalien aikana pohdin lähinnä, jättääkö tyhjä äänestyslippu vai vaivautuako ollenkaan äänestyspaikalle.

Kyse ei ollut passiivisuudesta vaan siitä, että nuoren ihmisen ihanteita oli mahdotonta sovittaa vallitsevaan puoluepoliittiseen todellisuuteen.

1990-luvulle tultaessa vihreä liike oli saanut rivinsä sen verran järjestykseen, että se alkoi olla varteenotettava poliittinen vaihtoehto. Ekologia, sosiaalipolitiikka ja avoin keskustelu tuntuivat riittävän tärkeiltä poliittisilta linjauksilta. Viehätti myös se, että vihreät määrittelivät itsensä perinteisen puoluepoliittisen kartan ulkopuolelle.

Vuonna 2002 vihreät oli vielä suoraselkäinen liike, joka lähti hallituksesta oppositioon periaatteittensa vuoksi. Mutta vuosikymmenen kuluessa vihreät vähitellen pönäköityi yhdeksi puolueeksi muiden joukkoon.

Vuoden 2010 ydinvoimapäätös oli vihreiden osalta irvokas näytös. Valta näköjään turmelee, kun sen kanssa on riittävän kauan tekemisissä. Nyt puheenjohtaja Anni Sinnemäelle näyttää tärkeimmältä taktikoida niin, että vihreät ovat seuraavassakin hallituksessa riippumatta siitä, mikä on hallituskumppaneiden ydinvoima- tai Eurooppa-politiikan kanta.

Kun ihanteet on kulutettu loppuun, jäljellä on vain kyynisyys. Puoluepolitiikassa ei ole kysymys tavallisista ihmisistä ja heidän tarinoistaan vaan politikoinnista. Miten tämänkertainen vaalikeskustelu onkin ollut erityisen vastenmielistä.

Sunnuntaina olisi aika vetää taas se punainen viiva. Mietin, jätänkö sen kokonaan tekemättä vai piirränkö lippuun voimasanan.

Älä polje kirjaa kuin sika

Hyvän kirjoittamisen taito lienee yhtä harvinainen kuin musikaalisuus. Ja laadukkaan kirjoituksen tunnistaminen vaatii yhtä erikoistunutta kiinnostusta kuin musiikin ymmärtäminen.

Jos maailmanluokan viulisti soittaa Helsingin Aleksanterinkadulla, tuhannesta ohikulkijasta vain muutama pysähtyy tai hiljentää vauhtiaan. Yhtä harva jää nautiskelemaan kirjoitetun kielen vivahteista ja retorisesta briljanssista.

Huonosti kirjoitettu suomi vyöryy päällemme monelta taholta. Joka vuosi ilmestyy kirjoja, jotka saavat huomiota mutta jotka ovat kuitenkin kehnosti laadittuja. Monet näkyvät kolumnistit ovat tökeröitä sanankäyttäjiä. Jopa ammattitoimittajat päästävät käsistään kelvotonta tekstiä.

Nettisivuilla julkaistava uutinen päivitetään tämän tästä, toisin sanoen toimittaja kirjoittaa vanhan tekstin päälle tai jatkoksi uutta tekstiä. Siten ei voi syntyä artikkelia, johon on parhaalla taidolla sommiteltu kaari alkuineen ja loppuineen ja jossa argumentointi kantaa kirjoittajan perusajatusta.

Lisäksi kirjoitettu ympäristö on internetin myötä laventunut valtavasti. Sähköpostit, keskustelupalstat, blogit, kommentit ja sosiaalinen media haastavat kaikki kynnelle kykenevät osallistumaan kynätalkoisiin.

Sanotaan, että jollakulla kirjailijalla on hyvä lause. Se onkin ohittamaton vaatimus, mutta se ei vielä riitä. Moitteeton ja ilmeikäs kielenkäytön taito vaatii rinnalleen kyvyn hahmottaa kokonaisuuksia, analysoida, erottaa olennaisuuksia ja ilmaista niihin liittyviä näkemyksiä ytimekkäästi. Hatarasti ja hajanaisesti ajatteleva ei pysty kirjoittamaan hyvää tekstiä.

Ennen maailmassa Suomen kielimiehet huolehtivat suomen kielen moitteettomuudesta, vaalivat sitä siten. Enää he eivät ole yhtä kärkkäitä asettamaan normeja, vaan käytettyä kieltä tarkkaillaan ikään kuin uteliaasti: ai että tuollaistakin voi olla.

Oikeastaan se on hyväksi. Kansa, joka vanhastaan on ollut luku- ja kirjoituskansaa, jopa teatterikansaa, on intoutunut internetkansaksi. Kirjallisen kulttuurin moninaisuutta pitää rohkaista, pitää iloita siitä, miten laajalle kirjoittaminen on levinnyt.

Mutta laadukkaalle kirjoittamiselle tulee kuitenkin antaa erityinen paino. Riittääkö se, että meillä on runsas kasvu monenlaista, monenlaatuista kirjoittamista, ja sitten vain toivomme, että parhaat ja kauneimmat ovat elinvoimaisimpia ja puskevat esiin? Rikkaruohot ovat tunnetusti sitkeähenkisiä. Niitä kai pitäisi kitkeä.

Hyvän tekstin tunnistaminen vaatii korvaa kielelle ja sen vivahteille. Lisäksi se edellyttää pitkäaikaista harjaantumista, jopa intohimoa. Ja kun kirjoituksessa on kaikki kohdallaan, sen lukeminen antaa nautintoa, terästää aistit ja saa olemuksen virkoamaan.

Lastista syöminen

Kansanparantaja suggeroi kursseillaan olevia naisia kanssaan seksisuhteeseen. Naisvanginvartija antautuu kiihkeään romanssiin miesvangin kanssa. Huijariterapeutti houkuttelee asiakkaansa brutaaleihin seksileikkeihin. Rikoskomisario kuulustelee raiskauksen uhriksi joutunutta nuorta naista ja ehdottaa tälle seksisuhdetta.

Todellisia tapauksia elävästä elämästä. Ihmiset kohtaavat intohimojensa ja halujensa vietteleminä ja antavat niiden viedä.

On monia ammatteja, joiden kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että lastista ei syödä. Pappi, lukionlehtori tai kustannustoimittaja ei voi käyttää asemaansa seksiä saadakseen, mikäli hän toimii eettisesti oikein. Suojattujen ammattinimikkeiden kohdalla ammattikunnan oma valvonta tehostaa lain säätelyä. Lääkärin, laillistetun terapeutin tai asianajajan luvat voivat olla herkässä, mikäli on tullut kajottua asiakkaaseen.

Varsinaiset rikokset ovat asia erikseen, ja lehtiuutisista voi todeta, että niiden kohdalla oikeuslaitoksen toiminta kangertelee. Maallikko ei millään ymmärrä, miksi ns. nännilääkäri tuomittiin vasta korkeimmassa oikeudessa. Sydämestäni toivon, etten joudu Suomessa koskaan ’lievän’ raiskauksen uhriksi.

Seksuaalisuuden harmaa vyöhyke herättää keskustelua sen vuoksi, että rajanveto sen alueella on hukassa. Seksuaalisuutta saa nykyään toteuttaa vapaasti, mutta kukaan ei osaa sanoa, mitä ei saa tehdä.

En tiedä, onko Julian Assange syyllistynyt rikokseen. Median välittämän informaation mukaan hän on syönyt lastista: seminaaripuhujan ominaisuudessa hän on ollut yhdynnässä seminaarin järjestäjän ja seminaariyleisöön kuuluneen naisen kanssa. Tummanharmaalle vyöhykkeelle tullaan kysyttäessä, nukkuiko nainen silloin kun Assange penetroi hänen emättimeensä.

Ei ole mikään ihme, että kaikkea edellä mainittua tapahtuu. Sukupuolivietti ajaa väkeviin tekoihin, jopa rikoksiin.

Muuan kokenut aikuiskasvattaja sanoi minulle, että esimerkiksi opettajan ja opiskelijan välisen seksisuhteen selvittely tulisi siirtää opettajakollegion käsiteltäväksi. Mikäli suhde perustuu auktoriteetti- tai valta-aseman hyödyntämiseen, hyväksikäyttäjä ja hyväksikäytetty eivät voi kohdata toisiaan tasa-arvoisesti. Ensi vaiheessa opettaja–oppilas-asetelma tulisi purkaa, jotta rooliristiriidasta päästään. Mikäli suhde jatkuu pitempään, ehkä jopa vakiintuu, kollegio voisi huolehtia siitä, ettei seksisuhteen olemassaolo vahingoita yhteisöä ja syö muiden opiskelijoiden luottamusta.

Mutta yksityisellä tasolla jokainen joutuu ottamaan itse vastuun: kumppani ei saa vahingoittaa eikä hyväksikäyttää minua. Yksinkertainen asia todeta, vaikea toteuttaa.

Um tut sut

Aamullisen joogaharjoituksen päätteeksi luen aina mangala-mantran. Koira ymmärtää mitä se merkitsee ja tulee silloin luokseni, koska kesken harjoituksen se ei saa häiritä minua. Ehkä se tuntee myös kosmiset värähtelyt.

Mantran viimeinen säe on hieno: ”Tulkoot kaikki maailmat onnellisiksi.” Mantran sulkee lopullisesti om-tavu, jonka perään jotkut vielä lausuvat hiljaa: tat sat.

Om tat sat. Se on oudon tautologinen mantra. Om edustaa kaikkeutta, tat merkitsee ’kaikki mitä on’, ja sat on ’totuus’.

Kolmelle sanalle, kolmelle tavulle on kerääntynyt maksimaalinen paino.

Om tat sat.

1970-luvun puolimaissa ilmestyi underground-sarjakuvalehti Jymy, parahiksi meidän puberteettisen mielemme täytteeksi. Jokainen numero tuli tarkkaan luetuksi ja välitunnilla yhdessä tutkituksi. Saimme ensimmäisen kosketuksen muiden muassa Robert Crumbin ja Jay Lynchin piirrostaiteeseen.

Lynchin Kaarlo ja Kisu -sarjakuvassa on kohtaus, jossa Kisu uneksii rakastelevansa egyptiläisen prinsessan kanssa. Prinsessa ääntelee mielihyvästä: ”Um tut sut.”

On selvää, että tämän jälkeen um tut sut merkitsi meille sukupuoliyhteyttä ja ehkä täsmällisemmin vielä estottoman naisen nautintoa, josta meillä ei ollut mitään todellista käsitystä, sekä vapaata seksuaalisuuden toteuttamista yhteiskunnallisen kapinan ilmentymänä (underground).

Vuosien ajan olin siinä käsityksessä, että Lynchin sarjakuvan repliikki sisältää ainoastaan merkityksettömiä interjektioita. Näin ajattelin yhä silloinkin, kun Markku Into julkaisi samannimisen runokokoelmansa.

Lopulta koin oivalluksen joogasalilla ja tajusin Lynchin lentävän lauseen alkuperän. Um tut sut. Om tat sat.

Minun on aina ollut vaikea uskoa valaistumiseen jonkinlaisen kohoamisen tai sublimaation merkityksessä. Olen katsonut tarkkaan jokaista ihmistä, joka minulle on esitelty valaistuneena, enkä ole havainnut mitään poikkeuksellista ylimaallista ulottuvuutta.

Maailma tapahtuu tässä ja nyt, oivallukset koskevat tämän maailman ominaisuuksia ja ilmiöitä. Siksi pidän aitona kujeellista oivallustani, joka nousi joogasalin hikilammikoiden, höyryn ja puhinan keskeltä. Hindujen ja buddhalaisten korkea lause tuo aina mieleeni köyrimisen ja hauskan sarjakuvan vuosien takaa.

Joogan ja meditaation ohjaaja liittää kätensä yhteen, taivuttaa päänsä ja lausuu otsa sileänä: om tat sat. Minua hymyilyttää.

 

Kofeiininsyöjän tunnustuksia

Confessions of a Finnish caffeine eater

Kofeiinin nauttiminen on ainut kemiallinen riippuvuus, joka minulla on jäljellä. Olen tietoisesti pyrkinyt vapautumaan addiktioista ja siinä on ollut monia vaiheita. Myös kofeiinista olen ollut irti useita pitkiä jaksoja mutta aina olen palannut sen turvalliseen huomaan.

Minulla on intohimoinen suhde tuohon piristävään alkaloidiin. Olen opiskellut sen vaikutuksia käytännössä ja teoriassa ja muistan sanoa kaikille tapaamilleni hämähäkeille, että kofeiini on niiden keskushermostolle äärimmäisen vaarallista.

Olen lopettanut kofeiinin käyttämisen lukuisia kertoja. Ehkä olen tavallista herkempi sen vaikutuksille, koska cold turkey -menetelmällä särky ja tärinä lakkaavat ruumiissani vasta neljäntenä päivänä. Olen myös oppinut vieroittautumaan kofeiinista vähitellen ja tarvittaessa pystyn tekemään sen ilman suurempia tuskia kahden viikon kuluessa.

Kun joskus avaudun kanssaihmisille tästä riippuvuudestani, useimmat kohottelevat kummastuneina kulmiaan. ”Tuo mies juo teetä ja puhuu siitä addiktiona.”

Näin todellakin on. Nautin kofeiinin yleensä teen muodossa, joskus harvoin juon espressoa. Mutta addiktio ei ole yhtään vähemmän todellinen, vaikka sen toteuttamiseen tarvitaan pieni määrä varsin mietoa huumetta.

Riippuvuus kehittyy neljällä tasolla. Kemiallinen riippuvuus on kaiken perusta, kofeiiniin se syntyy kolmessa päivässä. Psyykkinen riippuvuus vaatii jo suhteellisen pitkäaikaista käyttöä ja paljon palkitsevia kokemuksia. Sosiaalinen riippuvuus syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja tietyissä tilanteissa on lähes mahdotonta olla nauttimatta yhteistä addiktiivista nautintoainetta. Lopulta kehittyy rikas ja monitahoinen addiktiokulttuuri, esimerkiksi teekulttuuri, viinikulttuuri jne. Mutta ilman kemiallista riippuvuutta ei rakennu kulttuuria. En ole kuullut puhuttavan piimäkulttuurista tai mehukulttuurista.

Addiktion korkeammat tasot ovat viime kädessä syynä siihen, että irrottautuminen on niin vaikeaa. Vaikka kemiallisesti olen päässyt irti kofeiinista, psyykkis-sosiaalis-kulttuuriset riippuvuudet ovat pitäneet minut otteessaan.

En ymmärrä viiniin liittyvää kulttuuria, koska olen vapautunut alkoholista. Mutta teekulttuuri on minulle valtavan merkityksellinen. Teen nauttimisen estetiikka, valmistamisen rituaali, astioiden ulkonäkö, niiden haptiset ominaisuudet, tuoksut, ympäristön äänet ja teetä arvostava seura. Zhejiangin vihreä, Taiwanin oolong, Fukuokan gyokuro, Makaibarin darjeeling, Marrakechin minttutee, venäläinen karavaanitee – kaikilla niillä oma atmosfäärinsä, syvyytensä ja kulttuurillinen rikkautensa.

Matkustaessa olen ollut kovasti pahoillani, kun olen nähnyt teekulttuurin häviämisen. Venäjällä, Egyptissä ja Vietnamissa voi todeta, että aidon teekulttuurin tilalle ovat tunkeutumassa ylikansallisten valmistajien teepussit. Roomassa en yritä saada teetä vaan mukaudun vallitseviin oloihin: un doppio on siellä kulttuurillisesti syvä ja nautinnollinen kofeiinikokemus.

En voi käsittää sellaista, että juodaan mukikaupalla kitkerää suodatinkahvia. Addiktiokulttuurillisena kokemuksena se on liian lattea. Juon sitten teetä tai espressoa, hetken täytyy olla esteettisesti eheä ja kokonainen. Silloin kofeiinin pehmeä kosketus kohottaa minut, nostaa minut ilmaan, antaa painottomuuden tunteen ja sulkee minut lempeään syleilyyn. Silloin riippuvuus saa täyttymyksensä.