Saako päivystävälle kirjastonhoitajalle

Olen yleisten kirjastojen mies. Kaikki alkoi siitä, kun kymmenvuotiaana lunastin ensimmäisen kirjastoautokortin ja astuin tuohon huikeaan sivistyksen temppeliin, joka kulki pyörillä ja joka pysähtyi kolmesti viikossa kaupunginosassamme. Kaikki nämä kirjatko minun ulottuvillani.

Tietysti vuosien kuluessa itsellenikin on kertynyt jonkinmoinen kirjasto, ja olen tottunut hyödyntämään tieteellisiä kirjastoja, mutta aina uudestaan tie vie kulloistakin asuinpaikkaa lähinnä olevaan kunnalliseen kirjastoon.

Tohtiiko sanoa, että rakastan yleisiä kirjastoja. Nautin niiden atmosfääristä. Olen valtavan tyytyväinen, kun huomaan kävijöiden hiljentyneen kirja- tai levyhyllyjen eteen, luku- tai lehtisaliin. Ja yleisten kirjastojen demokraattinen, tasa-arvoinen perusidea on minusta valtavan hieno.

Kesän koittaessa kuitenkin kirjaston palvelujen saaminen muuttuu hankalaksi. Olen usein iltaisin ja viikonloppuisin kolkutellut kaupunginkirjaston ovella ja huomannut sen suljetuksi. Sattumalta kahtena peräkkäisenä perjantaina kirjaston ovi oli koko päivän teljetty, ensiksi Mikkelissä ja sitten Porvoossa, henkilöstön koulutuspäivän vuoksi. Keskellä viikkoa minut hätistettiin lukusalista ulos jo iltaseitsemältä.

Ymmärrän, että kesällä kirjastojen kävijämäärät saattavat supistua ja että henkilöstön täytyy saada pitää vuosilomansa. Mutta toisaalta kuntalaiset ovat myös oppineet, että lomakaudella on turha odottaa saavansa täysimittaisia kirjastopalveluja, eivätkä ehkä siksi tule kirjastoon. Pienillä paikkakunnilla on tavallista, ettei kunnankirjastoa pidetä auki edes joka päivä.

Miksei yleisten kirjastojen aukioloa voisi lisätä, mieluiten niiden pitäisi olla lähes aina avoinna. Tai jos henkilöstöresurssit estävät tällaisen, eikö voisi olla päivystävä kirjastonhoitaja, jolle voisi soittaa koska tahansa ja joka tulisi avaamaan ovet ja lievittämään akuuttia kirjastotarvetta.

Syksyn tullen koululaisten, opiskelijoiden ja muiden kuntalaisten joukko saapuu taas sankkana. Uskon monien heistä toivovan samaa kuin minä, että kirjastossa voisi viihtyä pitempään ja paremmin. Kirjaston yhteydessä olisi kunnollinen ravintola, tunnelmallinen ja intiimi kahvila sekä toimiva auditorio esitysten ja kirjallisten tilaisuuksien järjestämiseen. Monenlaista taiteellista ja ilmaisullista aktiviteettia sopisi saman katon alle.

Mutta ennen kaikkea kirjaston aukioloaikoihin on saatava muutos. Perjantaina ja lauantaina ovet pidettäköön auki kello 23:een, muina päivinä sopii sulkea tuntia aiemmin. Aamulla avattakoon viimeistään yhdeksältä.

Ja se päivystävän kirjastonhoitajan numero on syytä laittaa viipymättä kunnan nettisivuille.

Pelottomuudesta

”Peloton ääni on kuolematon”, sanotaan Upanisadeissa. Tarkkaan ottaen lause on Tuomas Anhavan runosta, hänen tulkintaansa 2800 vuoden takaisesta tekstistä. Puhutaan hyvin iäkkäästä kirjallisuudesta, varhaisemmasta kuin Ilias, joka on länsimaisen kirjallisuuden vanhin teos. Sanat ovat kulkeneet pienen matkan kohti kuolemattomuutta.

Kyseisessä Chandogya-upanisadissa todetaan, että joka katsoo tarkasti kuvaansa veden pinnasta, näkee todellisen itsensä: kuolemattoman, pelottoman sielunsa. Olisiko näin vanhoilla totuuksilla vielä käyttöä? Minusta näyttää siltä, että nykyään on joka puolella kyyristelijöitä ja väistelijöitä.

Vanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja teini-ikäisille lapsilleen. Työntekijät pelkäävät työnsä puolesta, eivätkä johtajat tohdi kohdata alaisiaan. Kirjailijat pelkäävät Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa. Kustantajat eivät uskalla sanoa ketjujen ostajille, mikä kirjojen vähittäiskaupassa on vikana, ja kaatavat lisää ilmaista viinaa. Perussuomalaiset pelkäävät muunvärisiä, ja kaikki loput pelkäävät persuja.

Kaiken huippuna Journalisti-lehti kertoo, etteivät toimittajat uskalla enää valita aiheitaan vapaasti. Lehtitalot ja ulkopuoliset painostajat ovat lopultakin onnistuneet muuttamaan journalismin viihteeksi, jonka tarkoitus on vain tuottaa taloudellista voittoa.

Jos toimittaja sensuroi itseään pelon vuoksi, hänen olisi syytä vaihtaa ammattia. Pelkoa hän toki saa tuntea, hänen pitääkin tuntea sitä jos siihen on aihetta.

Stephen Elop vaikuttaa pelottomalta ihmiseltä. En osaa perustella vaikutelmaani ja voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että hänellä on yhteys omaan sieluunsa. Hän on katsonut tarkkaan omaa kuvajaistaan ja hän on nähnyt itsensä. Sen vuoksi hän on menestynyt, ja sen vuoksi hän uskaltaa tehdä vaikeita ratkaisuita.

Entä jos kaikesta huolimatta pelkää? Jos ei pysty pääsemään peloistaan?

Kukapa olisi täysin peloton. Jokaisessa päivässä kohtaan monia pelon aiheita, joista osasta selviän kohtalaisesti, toisista taas huonommin.

Anhavan sitaatti tarkoittaa, että tekee pelottomia tekoja, sanoo pelottomia sanoja, laulaa pelottomia lauluja. Se tulee mahdolliseksi, kun on uskaltanut katsoa itseään sielua myöten.

 

Kirjojen toimittamisesta

Vanhat kustannustoimittajat ovat pahimpia. Kun tarjoaa kelpo tekstiä luettavaksi, ei kannata odottaa kiitoksia. Ensiksi syntyy latautuva hiljaisuus, jonka aikana ehtii miettiä, mitähän sieltä on tulossa, ja sitten seuraa hitaasti käynnistyvä repliikki: ”Kyllä, mutta…”

Olen muiden töiden rinnalla ja päätyöksenikin editoinut käsikirjoituksia liki neljännesvuosisadan, ja se jättää jälkensä. Jokaiselta kansiin sidotulta kirjalta, jonka ehdin lukea, odotan lähinnä huikeutta. Sitä saa harvoin. On piinallista nähdä valmiissa painotuotteissa äpäriä, tavutus- ja välimerkkivirheitä sekä huolimatonta kielenkäyttöä.

John Simonin elämäkertaa Pekka Herlinistä on hehkutettu niin paljon, että tartuin kirjaan valtavin odotuksin. Petyin. Se hyöty kirjan lukemisesta kuitenkin oli, että rupesin vasiten tarkastelemaan, mitä kirjan toimittamisessa tulisi tapahtua.

Koneen ruhtinas -elämäkerta (2009) on moitteettomasti editoitu, jos katsotaan sitä pintapuolisesti, teknisen ja lausetason toteutuksen kannalta. Mutta syvemmälle tarkastellen puutelistasta tulee kohtuullisen pitkä.

Kirjan viiteapparaatti on jäykkä ja luettavuutta haittaava. Sitaatit ovat liian pitkiä, eikä toimittaja ole tiedostanut, ettei litteroituja haastatteluja voi sellaisenaan painaa. Ne pitää aina muokata kirjoitukseen sopiviksi ja sujuviksi.

Elämäkerran kompositiossa John Simon on hakenut tehoja poikkeamalla kronologiasta, mutta hän epäonnistuu. Tuloksena on jäykkää kerrontaa ja valtavan paljon toistoja.

Simonin sanoma on lyhykäisyydessään: Pekka Herlin oli suurmies. Hän oli alkoholisti mutta siitä huolimatta suurmies. Simon saa lähes kaikki haastateltavansa alleviivaamaan tämän väittämän, jopa edesmenneen Paavo Rintalan.

Teoksen poikkeuksellisia ansioita on toisteltu, mitä en oikein ymmärrä. Ehkä sitten Suomen kaltaisessa maassa tosiasioiden kertominen on niin kovin harvinaista.

Inhimillisesti kiinnostavinta tässä yhteydessä ovat olleet Niklas Herlinin lausunnot isästään, joita julkaistiin lehdissä ja joista jokunen on päätynyt elämäkertaankin. Hän puhuu pelosta elämän perustunnetilana ja tarjoaa hurjan näköalan Kone-osakeyhtiön johtajan sielunmaisemaan. Suurentelevia sanoja hän ei tarvitse.

John Simonilla olisi ollut ainekset järisyttävään tarinaan, jos hän vain olisi kyennyt sen kirjoittamaan. Käsillä on dostojevskimaisiin syövereihin vieviä ristiriitoja ja Shakespearen kuningasnäytelmien veroista draamaa mukaan luettuna verinen loppukohtaus. Mutta kaikki nämä ainekset jäävät kerronnallisesti hyödyntämättä.

Elämäkerran editorilla on ehkä ollut arvovaltainen toimituskunta niskaan henkäilemässä. Ja silti, kuten aina, lopputulos ratkaisee. Toimittajan olisi pitänyt luoda viipyvä katse kirjoittajaan ja sanoa: ”Kyllä, mutta…”

Kirjoitapa koko juttu uudestaan. Selvitä, mikä oli Pekka Herlinin todellinen suhde isäänsä. Kuvaile psykologisesti uskottavalla tavalla Kirsti ja Pekka Herlinin perheen sisäiset jännitteet. Selitä ujon ja estyneen sekä toisaalta brutaalin ja väkivaltaisen miehen henkinen rakenne. Kerro minne autonkuljettaja ohjasi yöllä silloin, kun matka ei suuntautunut kotiin Kirkkonummen Thorsvikiin.

 

Henkisen ulottuvuudet

Minulla on tapana käydä aika ajoin Valamon luostarissa Heinävedellä rauhoittumassa. En ole ortodoksi ehkä näe ortodoksisuutta romanttisen udun lävitse, mutta minua viehättää paikan alkuperäinen tarkoitus: hiljentyminen, sisäisten ulottuvuuksien tutkiminen.

Henkinen maailma on valtavan lavea, sehän sisältää kaiken. Universumia ei ole olemassa, ellemme me ole sitä havaitsemassa. Toisaalta olen samaa mieltä kuin Joel Lehtonen, joka Roomassa kirjoittaa jesuiittakoulua käyvästä ystävästään: ”Se on niin ilettävää ivaa tuo jumalisuus.”

Ulkokohtainen hengellinen elämä herjaa ihmistä. Kaikkien uskontojen harjoittamisessa on helppo nähdä piirteitä, joissa ihmisyydelle tehdään väkivaltaa.

Kosmologian professorin Kari Enqvistin kirjoitukset ovat kiehtoneet minua pitkään. Yleistajuisissa teoksissaan hän on tuonut maallikkojen ulottuville fysiikan ja kosmologian näköaloja ja lisännyt siten maailman ymmärtämystä. Samalla hän on tehnyt ideologista käännytystyötä puhumalla tieteellisen, tiukasti materialistisen maailmankuvan puolesta.

Teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) hän on löytänyt jotain henkilökohtaisesti uutta. Hän pohdiskelee, onko hänelle materiaalisen todellisuuden lisäksi olemassa muutakin. Vastaus: muistot vanhemmista, kiitollisuus heitä kohtaan.

Näin syntyy uskonto. Kun ihminen alkaa puhua edesmenneille esi-isille, hän siirtyy siihen henkiseen todellisuuteen, jota usein uskonnoksi nimitetään.

Myös materialismi on uskomusjärjestelmä. Leena Krohn on kirjoittanut jossain, että hän uskoo neliulotteiseen aika-avaruuteen. En ymmärrä, miksi siihen pitäisi uskoa tai olla uskomatta. Se on malli, joka joskus vastaa kokemustamme todellisuudesta, joskus taas ei.

Olen käsittääkseni tehnyt Valamossa ’syntiä’. Olen vastoin luostarin johtajan arkkimandriitta Sergein nimenomaista kieltoa joogannut (salaa) luostarinmäellä. Asennot, liikkeet, hengitykset ja mantrat, jotka jossain muualla eivät vahingoita ketään ulkopuolista, aiheuttavat luostarin alueella huonoja vaikutuksia. Ehkä ne kutsuvat pahoja henkiä.

Tunnustukset ja opinkappaleet eivät liikuta minua. Jumalan nimet ovat minulle yhdentekeviä. Mutta sisäinen todellisuus – sitä kerta kaikkiaan täytyy havainnoida, sillä ilman sitä en ole olemassa.

Otan rannalta pyöreän kiven käteeni, kuuntelen onko siellä joku. Näen iltatuulen puiden latvoissa, katson onko sillä jonkun hahmo.

Halkaistu elämä

Olen ollut paljolti family man, vaikka en ole siinä aivan esimerkillisesti onnistunut. Pidän monia perhearvoja tärkeinä ja olen melkein aina viihtynyt perheessä. Olen saanut lapsilta merkitystä itselleni ja hienoja kuvia muistojen albumiin.

Puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon. Jos menet naimisiin ja nostat samalla ison asuntolainan, otat melkoisen taloudellisen riskin. Avoliittojen kohdalla luvun täytyy olla suurempi, koska pariutumisen muotona se on löyhempi ja olemukseltaankin ainakin nuorella iällä kokeileva. Olen ollut kerran avioliitossa, ja nykyään olen omantunnon ja sydämen liitossa ilman institutionaalisia vahvistuksia.

Pienessä taloyhtiössämme on kuusi perhettä, joista ainoastaan yksi on eheä ydinperhe. Tietenkin on hyvä, että perhemalli mukautuu yhteiskunnan muuttuessa, mutta kunkin perheen kohdalla ei aina ole kysymys tietoisesta valinnasta. Ajaudutaan kriisiin ja sen jälkeen outoon perhetilanteeseen, jossa olemista ruvetaan opettelemaan. Uudenmallisissa perheissä jännitteet ovat monimutkaisia. Kun katson ympärilleni, ajattelen, mikä hemmetti tässä ajassa on vikana.

Ja kuitenkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että epäonnistunutta parisuhdetta ei pidä jatkaa. Kun yhdessäolon mahdollisuudet on kartoitettu ja todettu olemattomiksi, ei edes lapsien vuoksi kannata pysytellä yhdessä. Se vain lisää kaikkien ahdinkoa.

Avioero leikkaa tarinan kahtia: on aika ennen ja jälkeen. Vaikka olen viime vuodet koettanut rakentaa toimivaa uusperhettä, tunnen sisimmässäni, että lopullista eheytymistä en voi enää saavuttaa. On toki mukavia ja täyteläisiä hetkiä, mutta kun ajatus siirtyy johonkin muistoon ennen sitä, sisimmässä vihlaisee. Sielu on viilletty, elämä on halkaistu.

Aikuisella on keinoja käsitellä tällaisia tuntoja ja päästä eteenpäin, mutta lapsille kaiken täytyy olla vielä paljon vaikeampaa. He vain eivät sano sitä ääneen.

Erään tuttavaperheen kolme lasta kokivat vanhempien avioeron kouluikäisinä. Heistä kaksi on kärsinyt vakavista psyykkisistä häiriöistä, jättänyt koulun kesken, ja vasta vuosien vaikeuksien ja oireilujen jälkeen he ovat vähitellen saamassa elämän syrjästä kiinni.

Viimeksi on raportoitu sellaisesta ilmiöstä, että lapsia annetaan huostaan uuden perheen tieltä. En usko, että tällaisiin ratkaisuihin päädytään kevein perustein, mutta en myöskään voi olla säälimättä niitä lapsia ja nuoria, joiden tuska on kovempi kuin se, mitä heidän vanhempansa ovat valmiita kohtaamaan.

Ex-vaimon kanssa sovittiin, että minä kerron tulossa olevasta avioerosta lapsille. Joskus mietin, miten kävikin niin: miksi juuri minä, miksei yhteen ääneen tai ilmoituksena taivaalta. Se oli elämäni vaikein hetki, ne olivat raskaimmat koskaan lausumani sanat. Muistan kirkkaat katseet, jotka eivät kysyneet, eivät esittäneet vastalauseita eivätkä itkeneet. Niihin vain nousi mykkä varjo.