Se oli sanonut, että mennään Siltaseen brunssille. Onko tässä järkeä, tuumin kävellessäni viimeistä kadunväliä. Oli minulla kotonakin ruokaa. Itse olin ehdottanut sille, että olisi mukava tavata ”jossain”.
Minulla on täsmällinen sisäinen kello. Lähden sitten tapaamiseen puolta tuntia tai tuntia aiemmin, osun paikalle juuri sovitulla kellonlyömällä. Jos kiirehdin tai hidastelen, olen joka tapauksessa oikeaan aikaan perillä. Mutta jos stressaan tapaamista, tulen viisi tai kymmenen minuuttia etuajassa.
Astuin sisään, kävin pöytään odottamaan. Kun se saapui, ajattelin, onko tuo se.
Oli se. Pakokauhu iski.
Koetin havainnoida sitä ja olla samalla erityisesti katsomatta. Sen villatakki näytti nuhruiselta. Kynsilakka oli lohkeillut, maskara ripsissä paakkuuntunut.
Juteltiin. En kyllä muista mitä. Ei sanaakaan aiemmista suhteista, ei sentään.
”Miksi miehet aina katsoo mun rintoja”, se sanoi.
Huomasin, että sen villatakin napit olivat auki. Se nojautui tuolillaan eteenpäin, ja alla olevan trikoopaidan etumus pullistui.
”Enpä tosiaan tiedä”, sanoin.
Annokset saapuivat ja tarjoilija toivotti hyvää ruokahalua.
”Miten sä aiot viettää joulua?”
”En mitenkään”, sanoin. ”Mulla on ’älä osta mitään’ -joulu.”
”Ai, sä olet ironinen. Vähän vanha siihen.”
Selitin sille, että puoli vuotta aiemmin oli tullut ero. Jouluna exä oli päättänyt lentää lasten kanssa Thaimaahan kahdeksi viikoksi. Siksi olin pyhät yksin.
”Varmaan oot saanut potkutkin”, se tokaisi.
”Ei sentään. Ne tulee vasta keväällä.”
Puhelimessa sen ääni oli kuulostanut pehmeästi kehräävältä. Nyt kissa oli jonnekin kadonnut. Arvelin matalan puheäänen johtuvan alituisesta tupakoinnista.
”Sä et voi tulla mun luokse jouluna”, se sanoi.
”En kyllä ajatellutkaan.”
”Mä menen kotiin Viialaan. Me tehdään äidin kanssa laatikot, graavataan lohi ja paistetaan kinkku. Se on sille tärkeää. Illalla yhdet lämmittävää belgialaista munkkiolutta. Äidin mielestä joulu on perhejuhla. Siksi sä et voi tulla.”
Sanoin sille, että olin sen kanssa samaa mieltä. Viettäisin silti joulun mielelläni yksin. Kävelisin kotikaupunkini tyhjiä katuja, katselisin valaistuja ikkunoita ja olisin tyytyväinen siitä, että olin niiden ulkopuolella ja hengitin pakkasilmaa.
”Mikä muuten sun ammatti on?” se kysyi.
”Toimittaja.”
”Ethän sä vain kirjoita musta. Ethän sä käytä mua mihinkään.”
Sanoin sille, että se voisi olla huoletta. En missään tapauksessa käyttäisi sitä. Ajattelin, että se oli viimeinen asia, jonka halusin tehdä.