Tutustuin vuodenvaihteen tienoissa kiehtovaan ihmiseen. Ehdimme tavata turvaetäisyyksiä noudattaen joitakin kertoja, ennen kuin epidemiatilanne äityi pahemmaksi. Ehkä meistä kehkeytyy jopa ystäviä.
Vaihdoimme aivoituksiamme kahta puolen pöytää, meilitse ja lyhytviestein. Antauduimme ajatustenvaihtoon. Minusta tuntui siltä, että se voisi johtaa jonnekin. Keskustelu kulki virittävänä, liikkeelle sysäävänä.
En muista, mikä oli se aihe, mikä kohta se oli, jossa keskustelu sakkasi. Nostovoima siipien alla hävisi ja ilma-aluksemme alkoi vajota.
Puhekumppanini virkkoi: ei suinkaan ole sanottua, että tärkeät asiat tulee jakaa toisille. Painavimmat ajatuksensa hän sanoi pitävänsä omana tietonaan.
Näkökohta oli minulle tuttu, olin vain jotenkin sen unohtanut. Jakaminen, äärimmäinen avoimuus ja psyyken kipukohtien tilittäminen ovat siinä määrin meidän aikamme tunnuksia, että pidättyvyyden ja puuttumattomuuden arvoa on päivä päivältä vaikeampi huomata.
Laozin sanat nousivat mieleen: ”Joka tietää, ei puhu. Joka puhuu, ei tiedä.”
Mitä ajattelin tänään, kun olin hiihtämässä, kun laitoin ruokaa, kun luin kirjaa ja kun katsoin sarjafilmiä. Ihan ehdottomasti se on kerrottava Facebookissa ja Instagramissa.
Mikä on mielipiteeni Suomen pääministeristä, herttuatar Meghanista, huoltosuhdekriisistä ja ilmastonmuutoksesta. Tottahan toki tuikkaan siitä twiitin eetteriin kaikumaan.
Mutta voin myös olla kommentoimatta. En sittenkään jaa sosiaalisessa mediassa näistä asioista sanaakaan, en pienintäkään kuvaa. Ja mitä tärkeämmistä asioista on kysymys, sitä enemmän haluan pitää ne itselläni. Minulla on sellainen ajatuksen vapaus.