Mökkielämä 1960–70-lukujen taitteessa oli niin intensiivistä, että minä ja veljeni emme koskaan tarvinneet ajanvietettä. Viihdyimme ja viihdytimme itseämme aktiivisesti aamusta iltaan.
Joinakin kesinä kuitenkin saunan ja iltapalan jälkeen seurasi ohjelmanumero radiosta. Pienessä, vanhan aitan hirsistä rakennetussa kesämökissä kuuntelimme Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja.
En pysty äkisti määrittämään, mistä vuosista on kysymys, mutta ilmeisesti Yle lähetti kesäisin uusintana ikivanhoja Outsiderin kuunnelmia. Ne kestivät viisi minuuttia ja loppuivat aina kutkuttavaan cliffhangeriin: ”Jatkuu huomenna.”
Viisi minuuttia riitti tempaisemaan meidät kiehtoviin maailmoihin ja jännittäviin seikkailuihin. Loppulause varmisti, että seuraavana iltana olimme jälleen oikealla kellonlyömällä radion ääressä.
Tilastojen mukaan viimeistään kevään 2020 kuluessa äänikirjat ovat lyöneet läpi. Ääneen luettu kirjallisuus on ollut kuitenkin pitkään olemassa. Tosin olen tähän kevääseen asti luottanut enemmän painettuun sanaan.
Opiskeluaikoina kuuntelin jonkin verran ns. kirjallisia äänilevyjä. Dylan Thomasin väkevät runoluennat ovat jääneet mieleen.
Kun lapset olivat pieniä, aika ei aina riittänyt satujen lukemiseen. Silloin laitoin pyörimään Thorbjørn Egnerin Hyppeli-hiiren tai Kolme iloista rosvoa, jotka alun perin musiikkisaduiksi kirjoitettuina olivat jokseenkin riemastuttavaa kuunneltavaa.
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat osa ammattiani ja niissä on usein työnteon maku. Siksi äänikirjojen parissa tunnen olevani vapaalla.
Kaikissa kuuntelemissani kirjoissa ääneen lukeminen tuo jotain lisää teokseen. Harri Virtasen oma selkeä ja rauhallinen luenta teoksestaan Trauma ja rakkaus vahvistaa kirjan terapeuttista sanomaa.
Philip Teirin Jungfrustigen-romaania ryhdyin kuuntelemaan, koska ihmissuhdetarinat kiinnostavat minua. Hauska lisäjännite tulee siitä, että lukija Hannes Meidal on riikinruotsalainen näyttelijä ja että tapahtumat sijoittuvat olennaisesti Helsinkiin.
Pientä keskustelua on kai käyty siitä, miten paljon lukija saa värittää äänikirjan tekstiä. Riikka Ala-Harjan Saab-romaani saa Meri Nenosen tulkinnasta energialatauksen, josta kovasti nautin. Anni Saastamoisen Sirkka tuntuu melkeinpä suoraan ääneen kirjoitetulta.
Alkukesän elämyksen on tarjonnut Otto Gabrielssonin itsensä lukema Vildhavre. Hän tekee sen ilman korostuksia ja tuo avoimesti persoonansa esiin. Viimeinen kirje välinpitämättömälle isälle on riipaiseva mutta sovittava. Kun kipeät asiat on sanottu ääneen, se myös luo rakkautta. Kunpa Jörn Donner olisi elänyt vähän pidempään ja olisi ehtinyt kuunnella äänikirjan.