Helsinki 1960-luvulta nykypäivään, suomenruotsalaisen hienoston ja keskiluokan hankauspinta, George Harrisonin hittibiisit (yht. 5 kpl) ja nuoruuden heleydestä keski-ikään tummuva rakkaustarina – kuulostaa ihan Kjell Westön romaanilta. Voisin kuvitella, että hänen faniensa kaikki odotukset täyttyvät.
Fiktio myös kutkuttavasti viittailee todellisuusesikuviin mutta samalla tahdikkaasti väistelee. Esimerkiksi Etelä-Haagassa sijaitseva, täsmällisesti kuvattu koulu ei ole romaanissa Lärkan vaan ”Tredje svenska läroverket”.
Westö ymmärtää paljon romaanikerronnasta. Minulle tuli tunne, että hieman oivalsin hänen reseptiään.
Rikinkeltainen taivas on ystävyys- ja sukuromaani, joka lavean eeppisellä, kepeästi historioivalla otteellaan kertoo, miten elämä koskettaa läpi vuosikymmenten ja miten se jättää ihmisiin jälkensä. Mutta kuinka tämä oikeastaan tapahtuu?
Hieman alle viisisataa sivua käsittää puolen vuosisadan mittaisen kaaren. Keskimäärin sata sivua kunkin vuosikymmenen kuvaamiseen – sehän on tavattoman vähän.
Mistä siis syntyy eeppinen laveus?
Kun katsotaan Westön kerrontaa lähempää, huomataan, että hän rakastaa yksityiskohtia ja saa ne kiehtovalla tavalla elämään. Hän kuvaa ympäristöä, tunnelmia ja henkilöiden mielentaitteita väsymättömällä kiinnostuksella.
Miten sivumäärä edes riittää?
Lisäksi Westön kerronnassa keskeistä on muistelu: tapahtumat kerrotaan, niihin palataan, niitä kelaillaan, niiden kulku kyseenalaistetaan ja lopulta vielä kerran kysytään, mitä oikein tapahtui.
Rikkaiden Rabellien kesäpaikka kuvataan tavattoman monta kertaa, jotta muutos ajassa tulee näkyviin. Mutta lisäksi George Harrisonin kuolema, reissupoikien käynti portugalilaisessa bordellissa, naispäähenkilön Stellan alastonkohtaus elokuvassa ynnä muut episodit toistuvat toistumistaan.
Kysymys on kerronnan redundanssista. Lapsetkin tykkäävät saduista, koska toisteisuus luo turvallisuutta.
Westön ”eeppisyys” syntyy yksityiskohtiin pysähtymisestä ja pitkistä aikahyppäyksistä sekä hänen maagisesta otteestaan. Romaanin taika toteutuu kertojan ja lukijan yhteispelissä: syntyy illuusio ajan virtauksesta, aukkoinen tarina tuntuu yhtenäiseltä, kerronnan imu vie mukanaan.
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomentanut Laura Beck. 459 sivua. Otava.
Kjell Westö: Den svavelgula himlen. 475 sidor. Schildts & Söderströms.