Pauliina Haasjoki on kirjoittanut huikaisevan runoelman Maa-planeetasta ja tarkastelee sen ystävällisiä äidinkasvoja eri perspektiiveistä, läheltä ja kaukaa. Astronautti Buzz Aldrin katseli aikoinaan kotiplaneettaamme Kuusta käsin ja kuvaili sitä ”kirkkaaksi jalokiveksi mustalla samettitaivaalla”.
Haasjoen runoelmassa planeetta pyörii ja kiertää vuosittaisella radallaan. Vuorovedet vaihtuvat, gravitaatio kietoo Kuun mukaan kosmiseen tanssiin. Kaukaa vuoristo näyttää ruohikolta. Tyyni valtameri huokuu laajasti. Planeetan pinta järisee. Tulivuoret seisovat rinnakkain kuin isoäidit. Ja lähestyttäessä alkavat erottua vuonot, saaret, kukkulat, hiekkarannat.
Ei ihme, jos voimakkaat liikkeet ja näkymien vaihtelu aiheuttavat hieman huimausta. Runomaisemien tarkastelija liikkuu niin suvereenisti ja sukkelaan. Ja lopulta hän sukeltaa planeetan elollisiin pinnanmuotoihin, näkee linnut, delfiinit, köynnökset ja orkideat, tuntee sateen ja tuulen.
Planeetta-runoelmassa ihmisillä ei ole kovin suurta roolia, he ovat lähinnä todistamassa. Näkyy joku tyttö, tai runominä kulkee ja katselee Tyynen valtameren rantamilla.
Tämä on tervehdyttävä ajatustapa. Jospa ihminen voisikin olla yksi muiden elollisten joukossa.
Kirjan lopulla nousee esiin toistuvana motiivina vanhan kelttiläisen tarinan ”onnellisten saari”. Ihmisellä on unelma paikasta, jossa hän voisi elää kauniina, onnellisena ja iättömänä. Hän jättää tutun maailman ja siirtyy uuteen paikkaan.
Mutta runojen puhuja ei halua luopua siitä, mikä hänellä on jo käsillä. Ihmettelyn ja haltioitumisen vallassa hänelle planeetta Maa on jo tuo myyttinen onnellisten saari.
Pauliina Haasjoki: Planeetta. 77 sivua. Otava.