Pikkukaupungin keskustan puutalossa lokakuun lempeä hämärä kerääntyy huoneen nurkkiin. Iäkäs aviopari istuu kahden samassa hiljaisuudessa. Kuulostaa aivan kuin heidän hengityksensä huokuisi samaan tahtiin.
Kaunispiirteinen nainen kirjoittaa nojatuolissa muistikirjaansa, kuivahko mies lukee sohvalla kirjaa. Mies katsoo vaimoaan ihaillen ja toteaa, miten hän rakastaa tuota profiilia, käsien ilmeikkyyttä, leveää, turvallista lantiota ja somia jalkoja. Hänelle tulee vastustamaton halu pidellä tuota ihanaa olentoa sylissään.
Mies nousee sohvalta ja astuu vaimonsa eteen, ottaa molemmista käsistä kiinni ja vetää puolisonsa jalkeille.
”Me emme sitten koskaan opetelleet tanssimaan”, mies sanoo.
”Onko muka nyt liian myöhäistä?” vaimo sanoo.
”Onko koskaan…”
”Voitko laittaa jotain musiikkia.”
Mies valitsee soimaan hitaan tangon ja kääntyy takaisin vaimonsa puoleen. Hän ottaa tämän syleilyynsä, ja oikea käsi luiskahtaa paidan alle vasten paljasta ihoa.
Miehen mieleen nousee muistikuva yöstä vuosikymmeniä sitten. Se oli heidän ensimmäisiä yhteisiä öitään, eikä silloin tapahtunut muuta kuin he nukkuivat lattialla kapealla patjalla kasvot vastakkain. Mies oli kietonut kätensä naisen ympäri ja hänen käsissään oli pohjaton koskettamisen nälkä. Mies piti koko yön käsiään naisen paljasta selkää vasten ja ihmetteli, miten ihmisen iho voikaan olla sileä.
Ja nyt se tango! Tuleeko siitä mitään. Miehen oikean käden alla tutut kohollaan olevat nikamat. Vasempaan käteen laskeutuu vaimon oikea käsi kuin pieni lintu.
Mies ei ole koskaan uskaltanut täysin antautua tanssin rytmille. Miksi sitäkin on pitänyt hävetä. Mutta enää hän ei häpeä. Hän heittäytyy tangon pyörteeseen ja kietoo vaimonsa myös siihen. Miten väkevästi tumma on heidän tanssinsa, syksyn suuri tango.
Kun musiikki taukoaa, he hiukan huohottavat. Molempien rinta kohoilee. Mies painaa suudelman vaimonsa otsalle. Hän on pakahtua tunteesta, jota hän ei tohdi lausua ääneen. Hän huomaa, ettei hänen tarvitse sitä sanoa.