Pertti Nieminen: Vaikka aamuun on vielä aikaa. Otava 1989.
Pertti Niemisen omat runot ovat jääneet suomennosten varjoon, mihin hän on osin itse syypää. Häneltä on kuitenkin kertynyt jo mittava tuotanto: esikoiskokoelma Kivikausi ilmestyi 1956, Vaikka aamuun on vielä aikaa on hänen kymmenes kokoelmansa.
Itse asiassa alusta pitäen modernismissa mukana olleena Nieminen on vaikuttanut lyriikkamme kehitykseen keskeisesti. Kiinalaisen runouden suomennoksissaan hän on toteuttanut äärimmäisen kurinalaisia ilmaisupyrkimyksiään; hänen oma tuotantonsa puolestaan on ilmaisultaan vapautunutta ja pingottamatonta. Ikään kuin runoilija olisi silloin kun muilta kiireiltään ehtii kirjannut merkintöjään ja mielenkäänteitään paperille. Niemisen runoudessa on iloa ja rentoutta. Merkitysten vivahteet syntyvät äänenpainoista: hän puhuu tavallisella äänellä – tosin ilmiöitä ja itseään ironisoiden – mytologioiden syvyyksistä, avaruuksien korkeuksista ja arkisista asioista.
Myös maailmankatsomukseltaan Nieminen on poikkeuksellinen 1950-lukulainen. Jos yksinkertaistetusti moderni maailmankuva on sellainen, että katsottaessa olevaista maailmaa ja elämää nähdään kaikkialla vain merkkejä katoavuudesta, niin Nieminen kääntää sukupolvensa näkemyksen nurinniskoin ja haluaa nähdä katoavuuden merkeissä elämän. Tämän eräs arvostelija totesi jo Niemisen kolmannesta kokoelmasta, joka ilmestyi 1961, ja hämmästyttävän yhteenevästi se pätee yhä.
Miten kaunis syksy!
Vanhemmiten
on vuodenaikojen kierto
alkanut kiehtoa mieltäni
entistä väkevämmin:
näen syksyssä kevään,
siementen kypsymisen,
maan levolle käynnin,
horroksen ja unen;
kevät niissä nukkuu, siemenissä
ja maassa.
Odotan sen heräämistä,
ikävöiden, mutta tyynesti;
tiedänhän, ettei se minua petä:
kaipaukseni on onnellista kaipausta.
Miten kaunis syksy!
ja siinä kevät.
Niemisen runoissa on voimakkaasti henkilöityä lyyrinen minä, jonka ulkonäkökin on tuotannon mittaan käynyt selväksi: iso parrakas mies, alituiseen piippua tai sikaria polttava. Kovin on Niemisen näköinen mies vaikkei aivan sama.
Niemisen runous ei kuitenkaan koskaan pysähdy minäkeskeiseksi, jonkun minän ongelmien ympärillä pyöriväksi. Aina hänellä on ollut keskeisellä sijalla ihmisyhteisyyden kokemus ja läsnäolo. Se voi olla ystävyyttä tai rakkautta – joskus vielä jotain yleisempää.
Inhimilliseen läheisyyteen on ilmaantunut uusi piirre, kun runot kuvaavat isoisän ja lastenlasten suhdetta. Isoisä on koominen hahmo. Hellyttäviä ja koomisia tilanteita syntyy siitä, että lasten lasten ja isoisän välinen kommunikaatio on epätäydellistä ja väärinkäsitysten vaara on alituinen. Edellisen Yöt lentävä lintu lennä -kokoelman ikimuistettava Vilho-poika tunnisti kaikki automerkit puolitoistavuotiaana ja myöhemmin löi ystävällisesti vaarin nenän lyttyyn. Nyt isoisällä on kaksi rakastettua, Aliina ja Vilja, jotka kohtelevat häntä yhtä oikukkaasti.
Vaikka aamuun on vielä aikaa on Niemisen viimeaikaisista kokoelmista moni-ilmeisin. Sävyihin mahtuu julistusta ja herkkää rakkausrunoa, todetaan ”ivaan itseäni itku kurkussa” tai rehvakkaammin ”rommia kuluu yö yöltä entistä enemmän”. Ja tärkeää on tämäkin eetos:
Haisteli, maisteli, peilaili,
katseli kynttilän liekkiä vasten,
puhui puhumistaan:
kevyt, kireä, kova,
lattea, lempeä, lyhyt,
raskas, rodukas, roteva…
Sillä aikaa minä join pullon tyhjäksi.
Viini oli oikein hyvää.
Runon ilmentämässä elämänasenteessa Nieminen muistuttaa suurta kiinalaista, Li Pota. Heidän viisautensa on yksinkertainen: hyvä viini on juotavaksi, ja juotuaan siitä humaltuu. Ei Nieminen runoilijana kuitenkaan ole erityisen kiinalainen, minkä havaitsee selvästi nyt kun hän ei käytä Kaukoidän rekvisiittaa. Eikä hänen asennetaan tarvitse selittää itämaiseksi, kun sillä on niin pitkä läntinen perinne: runoissa esiintyy sellainen Epikuroksen oma porsas, että sitä itseäänkin tuppaa naurattamaan.
Ilmaisullisesti Niemisen kokoelma on eloisa ja vivahteikas. Asteikko ulottuu muutamaan vetoon tiivistetystä pikkurunosta väljästi polveilevaan resitaatioon musiikillisista aiheista tai julistukseen ”vihan ja koston jumalan maailmasta”. Jostain pöytälaatikon uumenista on löytynyt vuosien varrelta kolme lemmenlaulua, jotka suomalaiskansallisia sävyjä tavoitellen on kirjoitettu puhtaasti mittaan. Eurooppalaisen runouden suomennokset antavat ulottuvuutensa kokoelmalle; tosin joku D.H. Lawrence on hieman kummastuttava valinta, mutta hyvin hänkin sulautuu kokonaisuuteen.
Hauskin yllätys kokoelmassa on sen proosarunosikermät. Aiemminhan Niemisen proosarunot ovat olleet absurdiin taipuvaisia tosikertomuksia, mutta nyt hänen tyylinsä on leppeä kuin muistelmateoksessa ikään. Sikermistä kahdessa Nieminen kuvaa vaiheitaan sikarinpolttajana, ja asiaan perehtymättömille avautuu kokonaan uusi maailma. Luonnollisesti muut sikarinpolttajat ymmärtävät nämä muistelmanlastut paljon syvemmin.
Sikareilla – kuten runoudella, musiikilla ja miksei hedelmäviinoillakin – on oma estetiikkansa, oma kielensä. Taidettahan sikarit eivät ole, koska länsimaisessa perinteessä alempiin aistein liittyvät esteettiset nautinnot eivät ole saavuttaneet taiteellisen kokemuksen erityisasemaa. Mutta nämä epikurolaiset, kuten sikarinpolttajat, eivät nähtävästi väheksy alempien aistien tarjoamia nautintoja.
Nieminen kuvaa miten sikarien hankkiminen vuosi vuodelta on vaikeutunut ja samalla hän loihtii näkyviin menneen, katoavan maailman. Näin kokoelman hauskimmissakin jaksoissa toteutuu kokoava luopumisen teema. Ajan funktio ihmisen elämässä on: luopua siitä mihin on kiintynyt.
Parnasso 1989/7